Lännen median journalisti Toni Viljanmaa (IP 29.4) provosoituu Paavo Arhinmäen kehotuksesta tarttua punalippuihin ja ryhtyä protestoimaan oletetun oikeistohallituksen oletettuja leikkauksia ja köyhälistön kurjistamista vastaan.

Viljanmaa astuu itse ansaan ja provosoituu kun provosoidaan, vaikka vetoaa valtioviisaan Koiviston lausumaan, jossa näin ei pidä tehdä. Vappu oli tuolloin edessä ja sinne se Paavo niitä punalippuja ja kansan liikehdintään toivoi. Toive tietenkin perustuu siihen, että myös näissä vaaleissa suuri osa työväestöstä löysi ratkaisun muualta kuin työväenpuolueista, joko äänestämällä porvareita tai jättivät kokonaan äänestämättä.

Tietenkin jokaisella puolueella on yhteiskuntavastuunsa ja todennäköisesti kiihkoilu ei tämän kummemmaksi äidy. Herkullista sanailua ei voi välttää, mutta Eduskuntataloa tai Säätytaloa tuskin ryhdytään valtaamaan, vaikka jotkut ääripoliitikot sellaista jo uumoilivat. Jotkut rohkelikot innostuivat jo ajatuksesta lakkauttaa Vasemmistoliitto, näin nyt aluksi.

Vihanlietsonta löi lieskaa, kun uskallettiin arvostella syntynyttä hallituksen oletuspohjaa Suomen historia oikeistolaisimmaksi. Jokainen hallitus on tietenkin sidottu aikaansa ja historia eri vaiheita on siksi melko mahdoton vertailla, vaikka yhtäläisyyksiä toki löytyy.

Markku Jokisipilä kolumnissaan (IP 4.5) jatkaa edelleen historian tulkintaa ja löytää 1920-1930-luvuilta paljon oikeistolaisempia hallituksia kuin tämä mahdollinen. Varmaan aika vuosien 1917-1918 jälkeen on ollut hengeltään varsin konservatiivinen ja nationalistinen, kuten Jokisipilä toteaa. Silloisten puolueiden vertaaminen nykyisiin on sinällään mielenkiintoista, koska sieltä voi löytyä myös puolueiden aito ydin ja tahtotila.

Puolueiden linjat, kannanotot ja tavoitteet muokkautuvat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja ne joutuvat ottamaan huomioon toisensa ja valtavirtaan tulevat kansalaisten mielipiteet. Ennen talvi- ja jatkosotaa ei ollut vasemmistopuolueiden vastavoimaa ja muutenkin kansan tietoisuus oli varsin puutteellista.

Valitettavia yhtäläisyyksiä menneeseen löytyy. Ennen ja jälkeen Natoon liittymisen maahan on laskeutunut valtavan militaristinen ilmapiiri. Svinhufvudin toteamus ”Ensin on rajat turvattava, sitten vasta leipä levennettävä” kuvaa mennyttä, mutta myös tämän päivän sosiaalipoliittisen ajattelun minimalistisuutta, Jokisipilän ajatusta mukaillen. Asevarusteluun löytyy kyllä rahoitus, mutta oletushallituksen leikkaukset sosiaalietuuksiin muistuttavat menneestä. Sosiaalista omaatuntoa ollaan murentamassa ja osoittamassa, että jokaisen pitää selvitä omillaan.

Maanpuolustusharjoituksia, erilaisia maanpuolustuksellisia kursseja ja -koulutuksia järjestetään ja nuorisoa opastetaan sotamaailmaan. Tapahtumapaikkana mainostetaan elämyskokemusta juoksuhaudoissa ja korsuissa. Ihaillaan tykkejä ja esitellään niitä pikkulapsille, mutta ei näytetä sitä mitä tykit saavat aikaan – tapettuja ihmisiä ja tuhottuja asuinrakennuksia. Siinä ei ole mitään ihasteltavaa.

1930-luvulla Lapuan liike sai aikaan kommunistilait ja jopa sosiaalidemokraatteja oltiin joidenkin ajatuksissa kieltämässä, kuten Jokisipilä kirjoittaa. Siitä ei ole pitkä matka ajatuksiin, joissa Vasemmistoliitto on lakkautettavien liikkeiden listalla kommunismiuhan varjolla. Taloudellisessa ahdingossa elävien puolustaminen taitaa olla synneistä suurin ja uhkakuvista pahin.

Harva puhui ennen toista maailmansotaa rauhasta ja harva oli valmis tekemään töitä rauhan puolesta. Kuka tänään puhuu rauhasta? Pienet vasemmistolaiset ryhmät ja muutamat humanistit, joiden ääntä ei haluta kuulla. Ukrainan sotaa ei voiteta sotimalla – ainut mahdollisuus on ehdoton rauha ja sen puolesta on syytä ryhtyä toimiin nyt.

Harri Moisio (vas)

Vaasa