Molemmilla on valtava vaikutus ihmiskunnan historiaan, tähän hetkeen ja tietysti myös tulevaisuuteen – sota vie tuhoon ja turmellukseen ja rauha tuottaa turvaa, tasa-arvoa, seesteistä elämää. Voisi ajatella, että ne ovat kuin tuli ja vesi, vaikeasti yhdistettävä liitto, joiden olemassaolo kuitenkin on yksi elämän lähteistä.

Maailmassa on jatkuvasti erilaisia kriisipesäkkeitä, joissa soditaan ja tuhotaan kohtuuttomasti ihmiselämää ja rikotaan kaikki kaunis ja tarpeellinen ympäristö. Muistoissa on vielä Vietnamin sota, Afganistanin, Irakin, Irakin ja Iranin sodat, Jugoslavian hajottanut Balkanin sodat, vuosikymmeniä jatkunut Israelin ja Palestiinan välinen sodaksi muuttunut konflikti ja nyt viimeksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Sen seurauksena on militarismi kasvanut mahdottomiin mittoihin Suomessa. Omaa sotahistoriaa muistellaan monella eri tasolla ja luodaan ilmapiiriä ja uhkakuvaa siitä, että historia voi toistaa itseään ja on taas odotettavissa hyökkäys idästä. Siinä hyökyaallossa päädyttiin liittymään Natoon, joka luo toisille turvaa ja toisille uhkaa.

Natoon liittymisen alla ja yhteydessä vannotettiin, että se tarkoittaa saman sateenvarjon alla olemista, eikä tarkoita tukikohtien, aseiden – erityisesti ydinaseiden asettumista meidän maaperällemme. Naton ja USA:n joukkojen asettuminen tänne on jo totta ja ne pelot ovat toteutuneet. Enää puuttuu tuo ydinaseiden asettuminen tavalla tai toisella näille lakeuksille.    

Puolustusvoimille on löytynyt miljoonat miljoonien perään, ulkoista turvallisuutta ja Nato-liitosta on vahvistettu jo yli äyräiden, kun vastaavasti sisäistä turvallisuutta on vaarannettu toimilla, joilla kansalaisten eriarvoisuus vain syvenee. Erityisesti se näkyy lasten ja nuorten hätähuutoina ja epätoivoisina tekoina. Sota ulottuu pulpetteihin, pahin vihollinen voi istua naapuriluokassa.

Ukrainan sotaa ei ratkaista rauhantyöllä. Ei ainakaan sillä, että jätetään heidät oman onnensa nojaan, unohdetaan auttaminen ja lopetetaan aseiden vienti. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin parasta rauhantyötä on varustaa Ukrainaa niin, että sen ei tarvitse alistua Venäjän tahtoon.

Pientä rauhan pilkahdusta on onneksi näköpiirissä, kun Ukrainan puolelta on edes ajatuksia rauhanneuvotteluille annettu. Sota on yleensä diplomatian loppumisen seuraus, rauha on taas diplomatian mahdollisuus.

Omaan elämänhistoriaan kuuluu nuorukaisena Vietnamin sodan vastaisten mielenosoitusten ja marssien seuraaminen. 1970-luvulla pinnalla oli vasemmistolaisen nuorisoliikkeen kansainvälinen solidaarisuus ja rauhantyö. Siinä ilmapiirissä kasvaminen ja siviilipalveluksen valinta armeijan sijasta oli selkeä. 1980-luvulla suomalaiset toimivat rauhan puolesta, ydinsodan uhkaa vastaan tuhannet ihmiset marssivat muutamana vuotena, ainakin suuremmissa kaupungeissa.  

Samanlainen uhka maailman tuhosta on jälleen olemassa, mutta jos kutsun väen torille tai marssille osoittamaan mieltään rauhan puolesta – olisiko meitä kymmentä enempää? Yleinen oletus on, että ihminen ei välttämättä reagoi ennen kuin on äärimmäinen hätä. Sitä vahvempi tapa ryhtyä toimiin on tietoisuus. Tietoisuutta heikentää tiedon valtava määrä ja sen ristiriitaisuus. Siinä ei pää tahdo aina pysyä mukanaan.

Ideologiat ja aatteet ovat pääosin niin vahvoja ja syvällä ihmisen kasvussa, että niiden murskaaminen ei vain onnistu. Tästä on esimerkkinä yritys tuhota Hamas Palestiinasta, ihmiset syntyvät ja kasvavat sen aatemaailmaan, ei sitä voi tuhota. Gaza on jo maan tasalla ja tuhannet viattomat kuolleet nyt sota laajenee jo Libanonin puolelle. Ei se sota Lähi-Idässäkään sotimalla lopu.

Rauhantyölle pitää olla aina sijansa ja tässä varustelun ilmapiirissä pitää osata asettaa kysymys siitä, kuka hyötyy sodasta ja asevarustelusta?

Harri Moisio (vas)
Puoluehallituksen jäsen