TELEVISIOSTA TULI otsakkeen niminen sarja maailman ja Suomen jätehuollosta tai huollottomuudesta. Sarja oli erinomaisen mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, vaikka en varmaan ihan kaikkia osia nähnytkään. Kun ihmisten jätöksiä alettiin kuljettaa veden avulla, unohdettiin samalla luonnonmukaisen kompostoinnin salat.

Nyt kun erityisesti kaupunkiseudulla puhutaan kompostoivasta vessasta, sille saatetaan hymähtää ja asia laitetaan höyrypäiden piikkiin.

YHDESSÄ OSIOSSA esiteltiin kestikievaria jossain päin Suomea. Siellä saatettiin järjestää tilaisuuksia noin sadalle hengelle. He olivat luopuneet vesiklosetista ja järjestäneet jätehuoltonsa täysin kompostoivasti. Heidän jälkituotteensa oli puhdasta multaa, jota käytetään tietenkin tilan sadon parantamiseen. Asiakkaat sitten syövät entistä muhkeammiksi kasvaneet vihannekset, marjat ja hedelmät. Luonnon puhdas kiertokulku on valmis.

Perinteisessä puuceessä pyttyrivit on aseteltu sopivaan maastoon pihan perälle. On tullut joskus tutustuttua systeemiin, jossa tavara lasketaan reiästä suoraan maastoon. Joskus haju oli sietämätön ja siksi ulkovessasta kaiketi on mieleen syöpynyt ikävät muistot. Posliinipytty on kuin paratiisissa asioisi.

LOMALLA KUN olen niin Arvolan tilan mullan tuotannon tehostaminen ja tuotannon tekeminen entistä luontoystävällisemmäksi, oli heti mielessä. Edellinen tilanomistaja oli laittanut Arvolaan ulkovessan, eikä meille edelleenkään vesi tule muualta kuin taivaasta, kuivuvasta lammesta tai astioissa kaupungista tuotuna.

Vessan tyhjentäminen on pitänyt tehdä pari kertaa vuodessa. Vessan takana on sopiva kivien reunustama paikka jonne tyhjennys on ollut helppo tehdä.

Hajuhaittojen voittamiseksi ollaan käytetty erilaisia hajusieppoja, turvetta, haketta. Tuotos on jo tyhjennysvaiheessa ollut varsin pitkälle kompostoitunutta ja hajutonta. Hyvällä omallatunnolla on voinut tilan emännänkin antaa tyhjentää vessan, jos itsellä sattui olemaan tärkeämpää tekemistä.


PASKA JUTTU pani miettimään miten pakosti syntyvät nesteet kulkeutuvat luontoon. Ohjelmassa kerrottiin miten nesteet ohjataan erilliseen astiaan, josta ne sitten käytetään varsinaisen kompostin nesteyttämiseen.

Siitä tuumasta toimeen. Kompostoitunut maa-aines oli jo kuljetettu puskien alle ja kasvimaalle. Itse sain tyhjentää vessan ja aloittaa kompostoinnin alusta. Nyt oli aika jalostaa meidän kaksireikäisemme. Yksi vesisaaveista sai pieniä reikiä pohjaansa, saunasta otettiin pesuvati. Saavi sopi hienosti toisen reiän alle - valkoinen, melkein kuin posliinipytty. Pesuvati asetettiin saavin alle keräämään kertyvää nestettä. Hajusieppoa molempiin ja odottamaan koekäyttöä.


MIELIKUVITUS EI enää tuonut pienelukoita pyttyyn - miellyttävä kokemus muutenkin. Sitten vaan saaviostoksille ja sama juttu toiseenkin reikään. Nyt ostettiin tumma, niin ei näy roiskeet. Toistaiseksi täytyy olla tyytyväinen - homma näyttää toimivan ja on melkein sisäsiisti.

Haja-asutusalueen jätehuolto on asiana mukana myös tulevissa kuntaselvityksissä. Kunnallistekniikan ja vesi- ja viemäriverkon vetäminen on miljoonien operaatio, se on ajateltu laittaa asukkaiden itsensä maksettavaksi.

Kyllä luulisi, että luonnonmukainen kompostoiva vaihtoehto olisi sentään edullisempi ja hyödyllisempi. Asialle saatetaan nyt hymähdellä kuin tuulivoimalle aikanaan, mutta niinpä siitäkin on kehkeytymässä kelpo vaihtoehto energiatuotannolle.

TEEMASTA KÄVIN ääneen ajattelemassa Variskan koulun kasi- ja ysiluokkalaisten vanhemmille joku viikko sitten. Koulun henkilökunnan huoli koskee erityisesti alueen nuorisoa, koulun oppilaita.

Viimeisimmän selvityksen mukaan jopa 64 prosenttia Variskan koulun yhdeksännen luokan tytöistä käyttää säännöllisesti alkoholia. Luku pojilla on 29 prosenttia. Nämä ja monet muut luvut puhuvat hälyttävää kieltään.

Tämän jälkeen on nuorten päihdekäyttäytymistä selvitelty laajemminkin lehdistössä ja perätty vanhempien vastuuta. Kuten arvata saattaa, vanhempien vastuusta puhuminen kääntyy lukijan ja kuulijan mielessä helposti vanhempien syyllistämiseksi.

USKOISIN, ETTÄ kaikki ammattiauttajat ymmärtävät, että syyllistäminen ei auta ketään auttamaan. Vanhempien syyllistyminen on myös herkässä vastuusta puhuttaessa. Kun puhutut ongelmat vähänkin koskettavat, niin hipiä herkistyy ja tunteelle syntyy puolustusjärjestelmä.

Syyllistymällä otetaan koko syntilista vastaan ja itse asiasta ei koskaan päästä puhumaan. "No, minunko vika tämä nyt sitten on?" Ja tilanne on lukossa. Toinen vaihtoehto on löytää syylliset ihan jostain muualta - toisista - ja tilanne on yhtä lukossa.

Helpoiten vanhemmuudesta voi puhua, kun avaa omaa vanhemmuuttaan. Olen melkein varma, että suurin osa miehistä ei omaa vanhemmuuttaan ole ensimmäisen lapsen alkutaipaleella oikein käsittänyt. En ainakaan minä. Nykyään on kyllä fiksuja isiä, jotka kulkevat valmennuksissa ja ovat mukana synnytyksissä. Minä en ymmärtänyt niissä olla. Oli muuta puuhaa, kokouksia ja tärkeitä asioita.


ENSIMMÄISEN LAPSEN syntymästä tulee pian 30 vuotta. Isäksi tulemisesta on kulunut lähes sama aika. Hetken kesti, ennen kuin käsitin, minkä vastuun hoitaja syliini laski. Nojailin huolettomasti sairaalan ikkunalaudalla ja puhelin vaimolle niitä näitä - poika tuotiin huoneeseen, eikä häntä vietykään äidin vierelle, vaan kannettiin suoraan syliini. Vasta siinä tajusin tulleeni isäksi.

Elämänsä alkuvaiheessa lapsi etsii rajojaan, haluaa ja vaatii kaikkea mikä eteen sattuu. Aikuisen tehtävä on sanoillaan ja teoillaan osoittaa turvalliset raamit. Silloin pitää uskaltaa sanoa myös iso ei, kun on tarve. Ei lapsi mene rikki, vaikka hän itkee ja parkuu ja huutaa tahtoaan läpi. Helpommin aikuinen menee rikki, ei kestä ja antaa periksi. Kumpi voittaa tällaisen kisan lapsi vai aikuinen?

AIKUINEN, JOKA asettaa rajat pienelle lapselle on lapsen silmissä luotettava, turvallinen aikuinen, jopa kaikkivoipa. Periksi antava ja lapsen tahtoa myötäilevä aikuinen on lapselle lopulta vain pelinappula, joka mahdollistaa kaiken saamisen.

Kun kyse on nallekarkin tai tikkarin saamisesta, ollaan vielä siedettävällä tiellä, mutta mitä teet, kun kasvanut lapsukainen on jo iässä, jolloin rupeaa vaatimaan tupakat ja oluet? Se on muuten hitonmoinen kierre!

Syyllistynyt aikuinen on kyvytön auttamaan, mutta niin on myös sokea sellainen. Syntynyttä pulmaa ei voi ulkoistaa, se on parasta ratkaista yhdessä oman nuorensa kanssa.

Yhteiskunta on monella tavalla ihmiseloa kierouttava, eikä vanhemman rooli ole helppo. Parhaimmillaan vanhemmuus on kuitenkin se väline, jolla rajaton nuori voi vielä oikein rajansa oivaltaa.

"SUN VERESI virtaa mun suonissani
Sun äänesi kuuluu mun puheessani
Taivuin samaan suuntaan mihin olit taipunut
Vaivuin samaan huumaan mihin olit vaipunut"

Neljä Ruusua lauloi autoradiossa ja pysäytti kesken matkaa syviin mietteisiin. Koskettava laulu päättyi sanoihin "mun veri on sun... mun veri on sun...", eikä itkua voinut enää pidättää. Isän kuolemasta oli kulunut vasta pari päivää.

ALAVUDEN SULKAVANKYLÄN Moision torpan poika oli tullut matkansa päähän ja jättänyt meihin poikiin verensä perinnön. Ajatus kyllä panee miettimään, mitä se veren perintö oikein on? Isässä oli varmaan paljon sellaista, mitä meissä pojissa ei ole lainkaan, silti ulkonäkö jopa kävelytyyli on ulkopuolisin silmin yhtäläinen. Pikkuveli on kyllä saanut isänsä jämptiyden ja säästäväisyyden, minä taas eläväisen mielen ja aatteellisen perinnön.

Veren perintö on varmaan usein katsojan silmissä ja kuulijan mielikuvissa. Jokainen on kuitenkin oma persoonansa ja aikakautensa tuote. Ympäröivä maailma ja yhteiskunnalliset tilanteet vaikuttavat meihin ja muokkaavat meitä. Sodan ajan lapsilla, erityisesti pojilla oli kasvuiässä miehen kokoiset tehtävät. Pesueen vanhimmilla oli tehtävänä metsätyöt motteineen ja peltotyöt kyntöineen, kun isät ja oikeat miehet olivat rintamalla.

TIEDÄN OLLEENI lapsena pidetty ja haluttu, joskus jopa pilalle lellitty. Isä vielä töiden lisäksi jaksoi puurtaa kotipiirissä niin ettei lapsen tarvinnut. Kun ikää tuli, kasvoivat myös vanhempien odotukset - piti osallistua puutarhanhoitoon, kasvimaan perkuuseen, lumitöihin ja kaikkeen mitä omakotitalon elämään kuului.

Yleensä pääsin liikkeelle vasta muutaman kehotuksen jälkeen. Velipoika oli tässäkin kuuliaisempi.

Lapsena olimme ylpeitä siitä, että isä oli melkein kaikki Vaasan montut kaivinkoneella kaivanut ja kaikki kadut ja Vaskiluodon siltatyömaalla osansa tehnyt, että kulku satamaan onnistui, ja vielä sen satamankin väylät ruopannut. No, oli niissä hommissa varmaan muitakin, mutta kyllä sitä Hiekkamontulla, Ryssänmontulla tai Pääkallomontulla uidessa tuli kehaistua, että faija on nää muuten kaivanu.

MONESTI OLEN miettinyt suhdetta isääni nykyisen työni kautta. Olin murrosiässä varsinainen epeli. Vastarannankiiski. Vaikea nuori ja perusmurkku. Kaikessa kauheudessaan se on kuitenkin parasta mitä ammatillisesti olen pystynyt hyödyntämään.

Vanhemmat eivät koskaan hylänneet eivätkä torjuneet, kärsivät ja sietivät kaiken mitä olin keksinyt. Koti oli aina paikka jonne voi palata.

Kun muistaa oman murrosikänsä kolhut ja sen miten niistä selvittiin, on siitä apu myös tämän päivän murkun ymmärtämiseen. Riidat isän kanssa olivat järisyttäviä - mun suuni puhui ihan puuta heinää ja vain sellaista joka pyrkii loukkaamaan. Jo silloin, sillä hetkellä korvat kuulivat vierasta kieltä ja sydämessä oli suuri ihmetys sen oudosta sisällöstä. Suu sanoi toista kun sydän ajatteli, mutta sanottuja sanoja ei osannut ottaa takaisin. Tuossa on mielestäni murrosiän ydin.

YHTEISKUNNAN YLEINEN radikalisoituminen ja vasemmistolainen herääminen tapahtui 1970-luvulla - isä ammattiyhdistysliikkeen ja minä poliittisen nuorisoliikkeen kautta olimme osa sitä. Väittelystämme ja erimielisyyksistämme tuli poliittinen peli. Mittasimme toistemme aatetta ja jalostimme siinä samalla omaamme. Meistä tuli kaltaisiamme, toinen toisemme tukijoita ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolustajia.

Vaikka dementia lopetti isän aktiivisen osallistumisen liian varhain, oli hän loppuun saakka aatteensa mies ja ylpeä siitä, että veren perintö jatkuu ja hänenkin sanansa ja ajatuksena voivat vielä kuulua jälkeläisten puheissa.


HARRI MOISIO Kirjoittaja on vaasalainen nuorisokodin johtaja

... ja sain kehotuksen katsoa peilistä kun ihmettelin valtuustossa demareiden liittoutumista isojen kanssa. Syy on siis minun? Vehkaoja (Pohjalainen 19.12.) ja Kumpula-Natri (Pohjalainen 28.12.) ovat puhkuneet kolmen suuren vaaliliiton demarikritiikistä. Suurimman huomion on saanut lohkaisuni, että SDP kalastelee kaksilla vesillä ja kaksilla vehkeillä.

Vehkaojalla on tapa puhua mutkat suoriksi. Niinpä hän toteaa, että SDP lähti ehdottamaan ns. kolmen suuren koalitiota. Surutta hän toisaalla toteaa: "Meillä ei ollut aikomusta liittoutua ryhmä 12 kanssa... Emme siis ole olleet kalassa kaksilla vesillä."

Kumpula-Natri osoittaa olevansa ihan pihalla vaasalaisesta pelin politiikasta kun hän kohdentaa kritiikkiään. "Hän (Moisio) kuitenkin oli itse jo koonnut kovin nopeasti ryhmän 12 - siis vanhan yhteistyöryhmämme - ilman demareita..." Aivan kuin tämä olisi ajanut demarit suurten syliin.

Samana päivänä (10.12.) kun Pohjalainen pyysi kommentteja syntyneestä liitosta, olin kirjoittanut asiasta jutun. Tuolloin syntynyt ryhmä 39 oli vielä tekovaiheessa. Se jäi haastattelun vuoksi lähettämättä ja julkaisin sen vain omassa blogissani.

Siinä arvioin, että demarit selviävät omillaan lautakunnista, kaupunginhallitus ja puheenjohtajuudet ovat ongelma. Muiden suurten apua he tarvitsevat saadakseen ns. kolmannen jakopaikan - se koskee puheenjohtajuuksia ja tärkeitä kolmejäsenisiä toimielimiä. Tällä logiikalla demarit saavat maksimipaikat ja suhteellisen laskutavan mukaan ryhmä 12 on aina menettäjä. Jaettavat lisäpaikat menevät pääosin kokoomukselle ja demareille - RKP ottaa aina päältä sen minkä haluaa. Siinä se peruste kaksilla vesillä kalastelulle. Tässä on kyse vain vaalimatematiikasta ja valtarakenteiden synnyttämisestä.

Avataan nyt sitten koko peli.

Pian vaalien jälkeen (7.11) Osalan johdolla kokoontuivat kaikki pienet valtuustoryhmät Vasemmistoliitosta Perussuomalaisiin. Ryhmä 16 siemenet oli kylvetty. Minulle annettiin tehtäväksi olla yhteydessä ensisijaisesti demareihin ja tarjota mahdollisuutta muodostaa ryhmä 27. Isänpäivänä 8.11 soitin demareiden kunnallisjärjestön silloiselle puheenjohtajalle Antti Koskelle ja kerroin tarjouksen.

Demareista olisi tullut valtapuolue ryhmä 27 suurimpana. Tälle koalitiolle olisi tullut jaossa aina ensimmäinen paikka ja erinäisiä puheenjohtajuuksia, valtuustoa myöden. Puolentoista tunnin keskustelu tuotti toteamuksen - mielenkiintoinen ajatus - ja se siitä. Kun demareista ei mitään kuulunut, eikä muille ollut mitään kerrottavaa, palasivat KD ja keskusta omiensa suojiin, syntyi perinteinen ryhmä 28.

Jäljelle jäänyt porukka muodosti sitten ryhmän 12. Osala tiedotti, että ovea pidetään demareille auki. Jäimme odottamaan demareiden yhteydenottoa. Valtuuston kokouksessa Raimo Rauhala tuli minun ja Vesa Isomöttösen pakeille ja kysäisi "pitäiskö pojat istua ja ryhtyä neuvonpitoon?" ja vastasi itse saman tien "vai meinaatteko kaapata kaikki demaripuheenjohtajuudet ryhmälle 12". Tähän löysä hymähdys, että totta kai. Näin tämä 15 sekunnin keskustelu on ilmeisesti "ostettuna" tarinana kulkenut demareiden keskuuteen. Rauhala ei ollut tällä kertaa demareiden neuvottelijaryhmässä, eikä yhteydenotto ollut edes vakavasti otettava.

Itse olin Pirjo Andrejeffiin yhteydessä ja kysyin mitä demarit aikovat, kun eivät ole olleet mitenkään kiinnostuneita ryhmä 23 muodostamisesta. Siinä vaiheessa kolmen suuren neuvottelut olivat loppusuoralla ja loppu onkin jo nykyhistoriaa.

Neljä vuotta sitten Vasemmistoliitto luovutti valtuuston varapuheenjohtajuuden demareille. Henkilökohtaisesti saatu melkoinen äänipotti velvoitti ajattelemaan, että nyt se kuuluisi Vasemmistoliitolle. Se on myös ainut uusi tehtävä josta Vasemmistoliitto on kiinnostuksensa ilmaissut.

Tämä oli tarinan tekninen osa, politiikan sisältö on toinen juttu ja se odottaa aikaansa.

Neljä vuotta sitten uutena ja noviisina osallistuin ryhmienväliseen neuvonpitoon teknisiä vaaliliittoja muodostettaessa. Osala oli ensimmäinen yhteydenottaja ja Rauhala toinen. Aluksi Vihreät olivat menossa isojen kanssa marjaan vanhasta muistista, jolloin Paloneva johdatti heidät Kokoomuksen ja RKP:n siipien alle. Monien vaiheiden jälkeen saatiin Vihreät houkuteltua yhteistyöhön vasemmiston ja pro-Vaasan kanssa ja siitä vähitellen rakentui nykyinen ryhmä 23.

Menneiden vaalien jälkeen perusasetelma pysyi lähes samana. Vaalien alla hallintojärjestelmää käsiteltäessä ja apulaiskaupunginjohtajien asemaa, roolia ja tehtäviä määriteltäessä kaivettiin betonimuurin hakattu kolmen suuren sopimus esiin. Keskustelua jatkettiin teemalla ”mikään ei muuttua saa” ja Vehkaojaa lukuun ottamatta SDP:n edustajat valuivat anelemaan paikkaansa Kokoomuksen ja RKP:n rinnalle tulevissa luottamushenkilöratkaisuissa.

Hävittyjen vaalien jälkeen SDP:n taktiikkana näyttää olevan nykyisen aseman vankistaminen muiden kustannuksella. Omillaan toimien SDP saa kaikkiin 9 jäsenisiin lautakuntiin kaksi edustajaa ja 13 jäsenisiin kolme edustajaa, 7 jäsenisiin vain yhden. Ongelma on 11 jäseniset lautakunnat kuten kaupunginhallitus – siihen he saavat vain kaksi paikkaa omillaan. Samoin, ehkä tätäkin suurempi ongelma on 3 jäseniset johtokunnat tai puheenjohtajistot. Niihin kuuluvat myös valtuuston ja kaupunginhallituksen varapuheenjohtajat, samoin Vaasan Sähkön hallituksen kolmas edustaja.

Mikäli syntyneitä vaaliliittoja kunnioitetaan, on aina kolmas valittava luottamushenkilö ryhmästä 12 ja vasta neljäs ryhmästä 11, eli demareista. Lyhyt matikka avaa pelin hengen ja perusajatus, että vain demari-ihminen on oikea luottamushenkilö paikkaan kuin paikkaan, sitä vahvistaa. Siis tietyissä lautakuntapaikoista demarit voivat kirkkain silmin ottaa kaiken se mikä heille kuuluu ja Kokoomuksen ja RKP:n apuja anellen turvataan keskeiset varapuheenjohtajuudet ja muut mandaatit.

Laskelma on nerokas. Osittainen vaaliliitto ryhmä 28 kanssa puheenjohtajia tai tiettyjä johtokuntia valittaessa antaa heille sen kolmannen jaettavissa olevan paikan. Muilta osin he voivat ilmoittaa pärjäävänsä omillaan. Tällainen kaksilla rattailla pelaaminen maksimoi demariluottamushenkilöiden määrän. Jos se on suurimpien poliittisten ryhmien tahto, niin sitten niin mennään. 

Neljä vuotta sitten Vasemmistoliitto luopui vapaaehtoisesti valtuuston ensimmäisen varapuheenjohtajan paikasta oikeastaan Mia-Petra Kumpula-Natrin hyväksi. Vanhoja ei kiinnostanut ja me muut olimme vastavalittuja uusia valtuutettuja. Ei se mitenkään perinteisesti ole kuulunut demareille kuten Per Hellman antaa puheissaan ymmärtää. Pikemminkin valtuuston yksi varapuheenjohtajuus on kuulunut Vasemmistoliitolle. Kunnioitettu Kunnallisneuvos Eino Sainio on ainakin pari edellistä kautta toiminut valtuuston puheenjohtajistossa. Nyt tuo varapuheenjohtajuus saattaisi Vasemmistoliittoa kiinnostaa.

SDP ei ole ottanut ensimmäistäkään askelta ryhmä 12 suuntaan. Me olemme Osalan suulla ilmoittaneet ovien olevan auki ja itse olen pariin kertaan ollut yhteydessä heidän neuvottelijoihinsa. Kukaan ei ole puhunut (paitsi demarit), että ryhmä 12 olisi rohmuamassa demareitten paikkoja – ei edes silloin vaikka he olisivat omana ryhmänään. Olemme valmiit sivistyneeseen ratkaisuun jossa kunnioitetaan jokaisen puolueen asemaa ja saavutettua vaalitulosta.

"VITTU, MITÄ SÄ SIINA TÖLLÄÄT" - näillä sanoilla saattaa alakoululainen, siis alle 12-vuotias oppilas, aloittaa koulupäivänsä tervehtiessään aikuisia vaasalaisessa koulussa vuonna 2008. Opettajan kohtaaminen tai opettajan puuttuminen tilanteisiin voi loihtia lapsen lausumaan, ei runoja vaan: "Mä kyllä vielä tapan ton opettajan".

Esimerkkilauseet ovat aivan tavallisen peruskoulun alaluokkalaisen suusta. Kyse ei ole erityisoppilaista tai erityiskoulusta, ei tarkkisoppilaista, ei välttämättä edes mamuista tai mustalaisista, vaan ihan tavallisesta joka kodin kullannupusta. Tähän eivät nyt sovi kenenkään ennakkoluulot, tällainen lapsi voi löytyä melkeinpä kenen tahansa kotoa!

TÄYDET PÄIVÄKODIT ja ihmisten kiireinen arki paljastavat näitä orastavia piirteitä jo pienten lasten käyttäytymisessä. Rajattomuus, levottomuus ovat usein päivähoidon arkea.
Aikuisten aika ja rahkeet eivät millään tahdo riittää yksilöllisen hoidontarpeen tyydyttämiseen. Uhma ja aikuisen mitätöinti alkaa oman vanhemman mitätöinnistä ja jatkuu muihin hoitaviin aikuisiin.

PITÄÄ KYSYÄ, milloin vanhempien ihmisten kunnioitus on lopullisesti kadonnut tästä kulttuurista? Romaanikulttuurissa se on, ainakin omia koskien, edelleen tallella. Suurimmalla osalla maahanmuuttajista vanhemman kunnioitus on edelleen arvossaan. Uskonnollissa piireissä vanhempien sukupolvien kunnioitus on arvossaan. Meillä sivistyneiden ja tavallisten ihmisten piirissä vanhempia arvostetaan ja kunnioitetaan. Tavallisten kotien opastuksessa ja kasvatuksessa korostetaan isien ja äitien kunnioittamista. Missä luuraa väki joka ei välitä? Vai onko sellaista väkeä edes olemassakaan?

Onko se se pirunsilmä siellä olohuoneen tai nykyään ehkä jo lapsen oman huoneen nurkassa? Onko se se nettimaailma, joka voi kulkea puhelinkoneiden myötä kaikkialla missä liikut? Onko se se rietas nuoriso, joka opastaa uutta sukupolvea entistä rujommalle tielle? Onko se se vanhemmuus, joka on hukassa - isät ja äidit eivät ehdi eivätkä jaksa? Onko se se yhteiskunnan arvomaailma, joka korostaa maallista mammonaa, rikkautta ja kauneutta? Onko se sitä, että maailman pitää pyöriä minun ympärilläni ja minä määrään? Asian äärellä tuntee olevansa aidosti kysymysmerkkinä.

KUVITELTU TILANNE, jossa pieni lapsi vaatii vanhempaansa sammuttamaan auringon, joka häikäisee. Selittelyt eivät siinä auta ja kun et sammuttamaan pysty, lapsi nostaa armottoman metelin. Ympäristön aikuiset häiriintyvät ja tunnet katseiden syöpyvän kroppaasi. Olet paineessa ja avuton, ympäristöstä tulevat katseet vaativat toimintaa. Sillä hetkellä saatat myydä sielusi ja antaa kaikkesi, että lapsi vaikenee. Parasta olisi antaa möykätä. Sinä olet oikeassa, aurinkoa ei voi sammuttaa, pidä pääsi. Myöhemmin lapsikin sen käsittää.

Vanhemmuuden merkitystä ei osata arvostaa tässä yhteiskunnassa. Liian monelta vanhemmalta viedään mahdollisuus selvitä tehtävästään, jos ei luoda järjestelmiä jotka mahdollistavat tai jopa vaativat vanhempia antamaan aikaansa lapsilleen. Yhteiskunta on eriarvoinen, se pakottaa yksinhuoltajat, pienituloiset uuvuttaviin töihin, yövuoroihin, iltavuoroihin, viikonlopputöihin, reissuhommiin. Ja niihin joilla luodaan uraa.

VANHEMMUUDEN ARVOSTUS lähtee omien vanhempien arvostuksesta ja kunnioituksesta. Kun tämä yhteys katkeaa, katkeaa myös meidän muiden - hoitavien, kasvattavien, opettavien - vanhempien kunnioitus. Eihän sellaista tarvitse kunnioittaa, jota ei ole - siis lapsen mielestä, ei ole.

Jos saisin päättää, niin aloittaisin yhteiskunnan kumouksen vaikka muuttamalla pienten lasten vanhempien työaikoja niin, että heillä on aidosti jaksavaa aikaa lapsilleen. Se tietenkin tarkoittaa rahanyörin avaamista lapsiperheille, yksinhuoltajille ja pienituloisille. Se olisi investointi, joka tervehdyttäisi ja antaisi uutta toivoa. Toinen toisemme kunnioitus voisi palautua. Meistä tulisi aidosti meitä!

Ja aurinko saa paistaa.

JOSKUS KELPAA, joskus ei. Niin kai se on kaikilla inhimillisen elämän alueilla.

Kiusalliseen tilanteeseen jouduin viimeksi Vasemmistoliiton piirijärjestön puheenjohtaja valinnoissa. Viikko ennen kokousta Pohjalainen ryhtyi vaaliasiamieheksi kysymällä kiinnostusta puheenjohtajuudesta. Kieltäydyin ja ilmoitin etten missään tapauksessa ole nyt käytettävissä.
Pian lehdestä oli luettavissa pohdiskeluja, että ehkä peruisin päätökseni, jos oikein kovasti pyydettäisiin.

VUOSI SITTEN kun pyrin puheenjohtajaksi, oli tyystin toisenlainen tilanne. Oma halukkuuteni perustui lähinnä kunnallisvaalivalmisteluihin. Ajattelin, että voisin laittaa aikaani yhteiselle työlle ja olla rakentamassa vaalivoittoa muuallakin kuin Vaasassa. Tuo pyrintö leimattiin pyrkyryydeksi sanomalla, että ei yhden ja saman pidä olla kaikessa päällimmäisenä ja osoiteltiin halukkuuden perustuvan vain omiin itsekkäisiin lähtökohtiin.
Harva ymmärsi, että siinä ei ollut hiventäkään omia itsekkäitä ajatuksia. Silloin vetäisin hetkeksi herneet neniin ja ajattelin että olkoot!

NYT MINULLA oli oikeus kieltäytyä. Oman elämän rajapyykit pitää osata asettaa. Vuosi on ollut pitkä aika - itsekkäästi on pitänyt jakaa aikaa ja jaksamista työn, politiikan, vapaa-ajan harrastusten ja omien läheisten kanssa. Kun siihen yhtälöön laitetaan vastapuolelle rajallinen ihminen, syntyy kokonaisuus jonka on oltava hallittavissa.
Vähitellen vanhetessaan sitä joutuu pala palalta luopumaan jostakin.

POHJALAISEN PÄÄKIRJOITUKSESSA vihjailtiin, että kieltäytymällä kiusaisin piiriäni. Kehuvat vielä fiksuksi: "Fiksuna miehenä hän ei sano pahasti, mutta saattaa miettiä, että siitäs saitte, tätä kerjäsitte." Näin saatoin miettiä vuosi sitten - olkoot ja tehkööt kuinka haluavat - silloin kun niitä herneitä siellä sieraimissa vielä oli.

Nyt ei ollut enää siitä kysymys. Aika vaan ajaa joidenkin tilanteiden ohi ja sillä siisti. Kuten yhtenä perusteena tuli sanottua, niin ei kannata yhdellä hevosella kisata, tarvitaan useampi ratsukko, jotta se kansanedustajuus saavutetaan.

Toisaalta olisin ollut myös liian helppo valinta juuri nyt. Hyvä kunnallisvaaleissa saatu tulos puhuu sen puolesta, että joku osa tehdystä työstä on koettu myönteiseksi.
Sitä myönteisyyttä, hyvien kokemusten, tekojen ja tulosten hyödyntämistä ei pidä piilotella. Kaikilta osin olen edelleen puolueen ja piirijärjestön käytettävissä, kun tarve vaatii. Yhteistuumin toinen toistaan tukien vaalivoitot tuottavat aikanaan myös tulosta.

VASEMMISTOLIITTO EI ole koskaan ollut vain puheenjohtajiensa varassa. Kasassa pysyttiin Siimeksen lähtiessä ja kasassa täällä pysytään vaikka Moisio ei olekaan piirin puheenjohtaja - tietenkin pysytään. Avoimen kriittisyyden ja suoraan puhumisen oikeuden pitää kuulua kaikkeen poliittiseen toimintaan.
Välillä joku kaivaa harpilla toisen nenää, mutta avoimessa pelissä haavat paranevat ja meno jatkuu kohti uusia seikkailuja.

Rantarakentamisesta pitää päättää aina erikseen, harkiten ja tutkien ratkaisuja, jotta vapaa kulkuyhteys meren rantaan säilyy. Kuntalaisille vapaat rannat on oleellinen tavoite ja vaatimus kun rantarakentamisesta päätetään. Samoin rakentamisen jälkeen ulkoiluun ja virkistyskäyttöön tarkoitetut ranta- ja viheralueet tulee olla lähellä ihmisiä.

Asuntomessualue herätti alkuunsa monia epäilyjä ja kysymyksiä – yksi niistä oli talojen rakentaminen rantaviivalle. Siellä rantojen säilyminen ratkaistiin tekemällä siltareitti lähisaarten kautta ihmisten kulkea ja asukkaat saivat rantansa.

Messujen aikana esiteltiin jatkosuunnitelmat Suvilahden alueen rakentamisesta.

Vanhan Suvilahden alueelle oli esitetty melko raskasta täydennysrakentamista, joka todennäköisesti ei tule istumaan Suvilahden väljäksi suunniteltuun ympäristöön.

Messualueen välittömään läheisyyteen esitettiin rypäs kerrostaloja, joihin pääsisi veneillä kulkemaan. Tämänkin ajatuksen suvilahtelaiset ampuivat alas monestakin syystä, joista yksi oli ranta-alueen virkistyskäytön tuhoutuminen. Veneellä kulku tuolle kuvitellulle alueelle myös hymyilytti useita. Matalassa lahdessa kun ei vettä ole nimeksikään. Tämä on myös messualueen vesistön ongelma.

Mitä tahansa tähän ympäristöön suunnitellaankin, on Sundomin lahden ruoppaus oleellinen osa tulevaa rantarakentamista. Yleiskaavasuunnitelmassa on vastakunnostetun naistenlaiturin edustalle suunniteltu valtaisa tekosaari ja kerrostaloalue. Taistelu kaislottumista vastaa ja liejupohjaisen perukan putsaus taitaa olla ajankohtaisempaa kuin arvaammekaan.

Vaskiluodon aluetta koskevat ratkaisut ja yleiskaavan merkinnät puhuvat pahaa kieltään. Vaskiluodon leirintäalueen päälle on kaavoitettu rakennetavaksi kerrostaloja, samoin Niemeläntien varsi on suunnitteilla rakentaa. Vaskiluodossa on paikkoja rakentaa, mutta ei näille virkistyskäytössä oleville alueille. Vaskiluodon kehittäminen edellyttää kokonaisvaltaista suunnittelua, jossa huomioidaan alueella olevien tuotantolaitosten kehitysnäkymät, sataman tarpeet ja tulevaisuus, samoin huvipuisto ja muu vapaa-ajan toiminta asumisen lisäksi.

Mansikkasaari ei ole sovelias paikka asuinrakentamiselle. Vasemmistoliitto ohjelmassaan edellyttää Mansikkasaaren siistimistä ja sen maisemaan sopivaa rakentamista siten että, alueen uimarantaa ja viheralueita parannetaan yleiseen virkistyskäyttöön. Yhtenä tavoitteena on paikan kunnostaminen kunnioittaen Mansikkasaaren historiaa ja alueen kulttuuriperintöä.

(Alunpitäen 20.12.2007 kirjoitettu, julkaisematon kolumni)

Merenkurkun laivaliikenne ja RG-line on väkevästi värittänyt vaasalaista kunnallispolitiikkaa koko pimeän syksyn. Kun luottamushenkilö on sellainen johon luotetaan, siis pääosin – niin samaan ajatustapaan kuuluu myös se, että luottamushenkilö luottaa ja luottamushenkilön pitää luottaa valmisteleviin virkamiehiin. Päätökset kunnallisissa elimissä tehdään esittelystä. Esitykset valmistelee aina joku virkamiehistä ja luottamushenkilöt sitten päättävät ovatko esityksen kannalla vaiko eivät. Näin normaalisti.

Meillä kaupunginhallituksen ja valtuuston jäsenillä on menneen vaalikauden aikana ollut useita kimurantteja asioita päätettävänä. RG-linen rahoitusjärjestelyt ehdottomasti niistä vaikein. Omalta osaltani asia on tullut ensikertaa esille vuoden 2005 aikana, jolloin valmisteltiin vakuuksia reilun miljoonan euron lisärahoitukseen. Valtuusto päätti siitä lopulta suurella enemmistöllä syksyllä 2005. Tuolloin paljon tuoreempana valtuutettuna tein esityksen, että yhtiö kiinnittäisi erityistä huomiota matkustajaliikenteen kehittämiseen. Sehän on se julkisten yhteisöjen tuen tärkein osio. Tästä seikasta valtuusto oli yhtä mieltä.

Paljoapa ei siihen sitten kuitenkaan ole kiinnitetty huomiota. Matkustajamäärät ovat jopa laskeneet ja laivalipun hinta on pysynyt tavalliselle kulkijalle turhan kalliina, kun sitä sirkushuviakaan ei laivalla enää ole.

Kyllä kaupunginhallituksessa on oltu tietoisia, että tuo laivaliikenne on ollut enemmän tai vähemmän kurimuksessa. Yhtenä rasitteena on ollut se toinen paatti, joka lopulta myytiin lähes romulaivan arvosta. Osaltaan se ja aiemmat virhearviot ja haverit selittävät myös sen syöksykierteen mihin yhtiö lopulta ajautui.

Jokainen kaupunginhallituksen jäsen – paitsi Vehkaoja – saa hävetä ensimmäistä yksimielistä päätöstään rahoitusjärjestelyistä. Silloin luotettiin valmistelijoihin, että tämä on ainut ratkaisu jolla merenkurkun liikenne voidaan turvata. Kukaan ei tietenkään halunnut olla sitä osaltaan kaatamassa.

Vasta julkinen keskustelu, paketin avaaminen ja sen näkeminen uudessa valossa ja uuden informaation varassa avasi ainakin omat silmäni. Totuudella olikin toisia kasvoja ja ratkaisulle olisi löydettävissä kaupungille parempia vaihtoehtoja. Ei voinutkaan luottaa valmisteluun, vaan piti itse ryhtyä setvimään asioita. Ja meitä setvijöitä syntyi kuin sieniä sateella. Monien selvittelyjen jälkeen valtuusto lopulta murskasi tehdyt suunnitelmat. Silloin säästettiin lähes puolitoistamiljoonaa euroa.

Eihän ongelma toki siinä poistunut. Kaupungin velvoitteet mahdollisen konkurssin seurauksena olisivat olleet useamman miljoonan. Syntyi uusi ehdotus, jossa kaupunki pitäytyisi pääosin vuoden 2004 yksimieliseen takauspäätökseensä. Korkoineen perittäväksi päätettävät tavaramaksut peritään kolmen vuoden aikana ja pizzakeisarin henkilökohtainen vakuus – toki kosmeettinen – ulotetaan kattamaan neljä seuraavaa vuotta. Tuloskuntokin pitäisi jo tuolloin olla kohdallaan.

Viimeistä hienosäätöä olin osaltani tekemässä – kunnioitettu valtuutettu ehätti valtuuston juhlaillallisella vinoilemaan, että kato, poika on päässyt piireihin, kun kaupunginjohtaja Lumion kanssa vaihdettiin sanoja jo aivan toisesta, melkein yhtä kimurantista jutusta.

Politiikka on tietysti sellaista, että puukkoja tulee, harvemmin kiitosta. Pitää vaan itse tietää, että tässäkin jutussa teki parhaan mahdollisen ratkaisun – ei niinkään itsensä kannalta, vaan pikemmin kuntalaisten ja veronmaksajien kannalta.

 KÄYTY KESKUSTELU: