lauantai, 16. heinäkuu 2016

Kielipuolen elämää

Mitään kieliä en ole kunnolla oppinut – hyvä jos tätä kotisuomea jotenkin. Hirmuinen asennevamma lapsena ruotsinkielisiä kohtaan esti luontaisen oppimisen. Kansakoulua kävin Huutoniemellä, jossa koulun pienemmässä siivessä olivat hurriluokat. Mitään en asiasta ymmärtänyt, mutta välituntisin sanailu, riitely ja keskinäinen nahistelu oli arkea. Sitä huudeltiin kun isot pojat näytti mallia.

Oli kova paikka, kun ruotsinkielisten siirtyessä toisaalle, meidän luokka siirrettiin tähän hurrisiipeen. Kai sitä pelättiin, että haukutuksi tuleminen kuului siihen rakennukseen, eikä niinkään kieleen.

Kaveripiirissä oli myöhemmin hyviä ruotsinkielisiä ystäviä, joiden kanssa vietettiin murrosikäisten poikien kohellusvaiheita. Aina puhuttiin suomea ja niinpä he oppivat hyvän suomenkielen ja me jäimme ummikoiksi.

Lyseoon päästyäni tuli kieliopinnot eteen. Opinnot menivät kaikkeen muuhun kuin oppimiseen. Pulpettinaapuri oli kaksikielisestä perheestä ja osasi kielen riittävän hyvin. Hänelle tunnit olivat tylsiä, joten hän sai minusta hyvä höpöttäjäkaverin. Kokeiden tullessa hän selvisi hyvin ja minä en lainkaan. Alku meni poskelleen ja sitä murhetta saa sitten kantaa läpi elämän.

Traagisin muisto kielipuolen elämästä liittyy ensimmäisiin tyttösuhteisiin. Vastassa oli ruotsinkielisiä tyttöjä ja pojat tiesivät, että olen lyseossa ja ruotsinkieli pitäisi olla hanskassa. Piti kysyä minkä ikäisiä tytöt ovat – koulussa oli ollut puhetta vuodenajoista, ja siitä sitten kauhusta kankeana kysymään: Hur många årstider du är? Tilanteesta on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, mutta edelleen se nolottaa.

Kaksi vuotta Moskovassa toi tullessaan venäjänkielen taidon, olin jopa tulkkina ja pidin puhetta venäjäksi. Kaikki on unohtunut, hyvä jos uutisista saan selville mistä puhutaan, siinä se. Venäjällä en toki ole käynyt sitten Neuvostoliiton.

Puolassa kielestä oli apua, kun aikanaan pelireissulla kohti Unkaria bussi hajosi. Yötä vasten piti Varsovasta löytää majapaikka ja siirtää takseilla kuutisenkymmentä ihmistä hotelliin. Paikallisella huoltamolla työntekijät osasivat venäjää ja osa taksimiehistä. Muuten näyttivät puhuvan saksaa. Käsiä vispaten ja sanan sieltä täältä ymmärtäen siitäkin selvittiin kuivin jaloin.

Hampurissa käytiin poikien kanssa pelireissulla ja jäätiin pienen kaupungin keskustaan nälissään ilman ruokapaikkaa. Onnistuin paikallisesta pizzeriasta tilaamaan joukkueelle syömistä. Myöhemmin eräs vanhemmista pyysi tulkiksi. Yllättyi kun kerroin etten osaa saksaa lainkaan. Käsipelillä ja epämääräiselle sepustuksella ne pizzatkin tuli tilattua.

Vuosien varrelle mahtuu varmaan paljon noloja tilanteita. Englanninkieli ei ole sen vahvempi kuin muutkaan, vaikka sillä on maailmalla eniten pitänyt selvitä. Kielitaitoni olen kuvannut olevan tönkköenglish. Riiassa saatiin aivan erinomainen leipään tehty keitto. Tarjoilija kysyi mitä siitä pidimme. Minä reippaana toteamaan, että se oli ”very exciting” kun piti sanoa ”excellent”. Tarjoilija hämmentyi ja toi lohdutuksena kiertoajeluliput tulkittuaan asiakkaat tyytymättömiksi.

Aina sitä jotenkin on maailmalla selvinnyt, avoimella ja hiukan uteliaalla mielellä, käsiä vispaten, jotain sanoen ja olemalla ymmärtävinään. Huumori armahtaa.

Kommentit

Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

Ladataan...