Kutsu kävi ensi-iltaan, katsomaan Yksi lensi yli käenpesän-teatteriversioita. Aikoinaan kun käväisin opettajan tehtävissä sosiaalialan oppilaitoksessa, käytettiin elokuvaversiota opetustehtäviin. Elokuva katsottiin ja keskusteltiin sen antamasta laitoskuvasta, hoitokulttuurista, ihmiskuvasta ja ties mistä inhimillisen elämän kirjosta. Siinä se toimi hyvänä keskustelun virittäjänä.

Tällä mielenvireellä teatteriin vaimon kanssa lähdettiin. Tarina kun oli tuttu, pystyi keskittymään sen toteutukseen ja keinoihin, joilla tarina tuodaan teatterin lavalle. Pian huomasin olevani kroonikkona tässä hullussa huoneessa kaikkien muiden katsojien rinnalla.

Olimme talon parantumattomien osastolla ja katsoimme potilaita, joilla oli vielä mahdollisuus selviytyä. Musiikkiterapiasession ajan saimme olla osa yhteisöä, jolla oli ehkä vielä toivoa, joskin sekin mahdollisuus missattiin ja alistuttiin täysin hoitajien ohjattavaksi. Ilman vastarintaa soittimet palautettiin parempien soittimien toivossa. Taas tultiin huijatuiksi - tuskin niitä nokkahuiluja seuraavassa näytöksessä soitettiin.

Monesti maailma kaikkine koukeroineen tuntuu hullulta. Yksinkertaiset asiat tehdään vaikeiksi jopa mahdottomaksi. Ärsyttävintä on se kun joku tietään asiasi paremmin kuin sinä itse. Itse kullakin saattaa omissa työyhteisöissään olla joku" ylihoitaja", joka tasan tarkkaan osaa sinulle sanoa miten missäkin asiassa pitää ajatella ja tehdä. Ole siinä sitten luova ja innostunut työn ja toiminnan kehittäjä!

Yksilönä jokainen on riippuvainen jostakusta toisesta - ihmisen vapaus on melko näennäistä, silti monet puhuvat vapauden kaipuusta. Ihmiset rakentavat ympärilleen erilaisia verkostoja tai asettuvat jo olemassa oleviin verkostoihin, organisaatioihin, järjestöihin. Ympärillemme syntyy erilaisia hulluja huoneita, tiloja, ympäristöjä joissa joku ulkopuolinen "ylihoitaja" määrää mitä milloinkin tapahtuu. Ja auta armias jos teet asiat toisin.

Oikeus laiskuuteen, vapauden kaiho, luova hulluus ovat kaikki sellaisia toteamuksia jotka rikkovat olemassa olevat raamit ja järjestelmän odotukset. Mikään yleinen työmoraali ei hyväksy laiskuutta. Kukaan koneiston tai järjestelmän jäsen ei hyväksy vapauden liihottelua, olla tai olla olematta. Luova hulluus pyritään aina laitostamaan - siitä tehdään joko hienoa taidetta tai suljetaan häkkiin.

Vastapainona. Maailma ei muuttuisi mihinkään jos kaikki tuo kahlitaan. Erilaiset uutta luovat ihmiset tarvitsevat kaikkea tuota - laiskuutta, vapautta, hulluutta - se voi olla myös rohkeutta tarttua näkemäänsä ja elää näkynsä mukaan. Harvalla meillä vaan on siihen rohkeutta. On helpompaa tyytyä jo valmiiksi rakennettuun maailmaan, oli se sitten kuinka hullu tahansa. Se kun on kuitenkin turvallisempi kuin se, jota emme näe.

Pieni lapsi on utelias näkemään uutta, rohkea havainnoimaan kunnes ryhtyy pelkäämään. Hän käpertyy käenpesäänsä, turvalliseen kotiin eikä uskalla astua ulos. Aikuisen opastama pahuus tukahduttaa kaiken rohkeuden ja luovuuden. Niin sinusta tulee järjestelmän kuuliainen orja.

Toisaalta vain lapsen uteliaisuus ja uskallus on tie uuteen mahdollisuuteen.

Kolumni Pohjalaisessa