Kom ja Kone tehtaiden lyhyt historia tuli opiskeltua kaupunginteatterin salissa ja siinä ohessa tuli oppituntia monista muistakin aiheista. En ole mikään teatterikriitikko, mutta havainnoiva katsoja kuitenkin. Enpä moista esitystä muista – koskaan ei tiennyt mitä sitten tapahtuu. Aluksi säikähdin, että esitys pitää alkaa uudelleen kun näyttelijä keskeyttää ja huutaa ettei tästä mitään näin tuu.

Vasta sitten huomasi kuinka lähdettiin lentoon. Kerta kaikkiaan loistavat näyttelijät veivät mennessään kasvatuksen, inhimillisen tragedian, vanhemmuuden vastuunkannon alle jääneiden isä poika, äiti tytär suhteiden syövereihin. Hetkeksikään ei unohtunut yhteiskuntakritiikki tai loistava itseironia jossa huudettiin vasemmistolaisuuden perään. Missä se on? Ei sitä ole! Vaipuen epätoivoon – meillä ei ole mitään.
 
Vanhan perinteen kautta KOM-teatterin työväenlauluja viritellen haettiin aatteen paloa uusille sukupolville. Vanhan vasemmistolaisen laululiikkeen kuulleena on tietenkin aina kohottavaa noita aatteen ja rakkauden palolla tehtyjä ja laulettuja lauluja kuulla. Samalla tajuaa että vanhojen muistojen ja voitettujen saavutusten kautta maailma ei muutu eikä uudet sukupolvet niiden varassa maailmaa ryhdy muuttamaan.
 
Jos Herlinin hissiperheen isä-lapsisuhteet tai perheen ihmissuhteet eivät menneet ihan putkeen, niin eivät ne kaiketi menneet myöskään KOM-tehtaassa. Tehdas kuin tehdas, pakko takoa voittoa jotta leipä yrityksistä irtoaa. Toiselle toki isompi leipä kuin toiselle.
 
Lapset kyllä jäävät jalkoihin – kuka oli vetänyt faijaansa turpiin, kuka joutui kiertelemään näyttelijänä ties missä kunnes kelpasi KOM-teatterin lavoille. Yhdelle riitti kun oli riittävästi äitinsä näköinen, olisi voinut hankkia leipänsä vaikka näköispatsaana. Näin teatterin kellarissa kasvanut nuori näyttelijäkaarti tuskaili. Osansa sai myös säveltäjän poika jolta odotettiin isänsä jatkolurituksia.
 
Kaikki halusivat olla irti vanhemmistaan ja oikeasti ihan omia taiteellisia persoonia ihan omine avuineen. Ehkä parhaiten pyrintöä tukivat ne jotka olivat siinneet muista kuin komilaisista vanhemmista. Heilläkin oli historiansa ja menneisyytensä. Ja oikeasti ihan omat ongelmansa joista ei edes komilaisuus pelasta.
 
Hissiväki oli isäkuninkaansa orjuuttama. Kukaan ei kelvannut jatkajaksi, kukaan ei ollut isänsä veroinen vastuunkantaja. Isän mielestä. Mikään ei näytä riittävän. Tehdas vei isän kun onnellisuuteen olisi riittänyt rauha, lupa levätä niityllä poutapilvisen taivaan alla rakkaimpansa vieressä. Lopultakin, mitä me maallisella mammonalla, jos sen johtaa ihmissuhteiden karikoille, pahuuteen ja ilkeyteen?
 
Teatteriesitys maalasi maailman talouskriisin ja kapinat lavalle samalla kun etsittiin vasemmistolaisuuden kykyä ratkoa maailman kriisit. Tulevaisuus taitaa olla vaikea eikä yksistään kukaan taida oikeita vastauksia osata. Kumoukset, kapinat, katumellakat, väkivalta eivät taida mitkään olla oikeita keinoja.
 
Kenen etua se ajaa jos poltat naapurin auton tai rikot kauppiaan näyteikkunan ja ryöstät tavarat? Taantuman ja paluun menneisyyteen saamme kyllä helposti aikaa – ihmiskunta on helppo tuhota, mutta miten sen pelastat? Olisiko paluu tulevaisuuteen oikea tapa ajatella, vaikka sitä mitä meidän lapillemme tai heidän lapsilleen on annettavissa? Vaikka vain mahdollisuuksia!

-teatterissa 30.9.2011-