Ihmisten pällisteltävänä pyörii erilaisia lasten retuuttamisia kuvaavia kauhupätkiä sosiaalisessa mediassa. Sosiaalityöntekijä retuuttaa lasta ja yrittää perustella ja motivoida lähtemistä karkumatkalta takaisin lastenkotiin – nyt mennään Onnelaan.

Kaikki ulkopuoliset jotka videopätkän katsovat ihmettelevät aivan varmasti, mikä ihme se Onnela oikein on? Videon viesti kertoo, että ei se nyt mikään kovin innostava paikka ole – koti näyttää olevan lapsille parempi paikka.

Sen varmaan tapahtumaa kuvaava isä halusi kertoa?

Jokainen alan ammattilainen mieluusti pesee kätensä moisesta tapahtumaketjusta. Silti tilanteet todellisuudessa voivat olla yhtä hankalia, kun on pakko toimia.

Aina pitää toimia lasta kunnioittavasti ja mieluummin ajalla kuin pakolla. Todellisissa tilanteissa kun kaikki keinot on kokeiltu ja läpi käyty, voi pakko olla ainut vaihtoehto. Yleensä huostaanotossa ja sijaishuollon järjestämisessä on todella monta vaihetta, ainoastaan akuutti kriisi ja kiireellinen sijoitus tapahtuu tässä ja nyt.

Jälkiviisaana on saatettu viisastella, että olisi pitänyt osata toimia toisin jo ajat sitten. Ensimmäisten lastensuojeluilmoitusten ja sijoituksen välissä saattaa olla jopa kymmenen vuotta. Entäs sitten jos ei toimita ajoissa ja oikein? Ikävä muistutus epäonnistuneesta lastensuojelusta oli tapaus Eerika.

Sosiaalityöntekijät eivät koskaan pääse sanomaan ja kertomaan asioiden oikeaa tolaa – ei ainakaan julkisesti, saati sosiaalisessa mediassa omalla tyylillään. Huostaanottojen ja kiireellisten sijoitusten taustalla saattaa olla monenlaisia seikkoja joiden perusteella toimenpiteisiin on ryhdyttävä.

Laki vaatii, lastensuojelulaki on tässä ehdoton ja vaativa. Se kannattaa joskus vaikka lukaista niin kansalaiset oppisivat tietämään omat oikeutensa ja velvoitteensa.

Hesarissa oli tarinaa äidistä joka taisteli kannabispoikansa puhtaaksi – oli määrätietoinen ja haki apua. Kuvaan kuului paikallisia ”Onneloita” – joku oli liian lepsu ja poika sai jatkaa käyttöään, mutta lopulta löytyi paikka, jossa puututtiin jo ongelmista ensimmäiseen, eli tupakan polttoon.

Riittävän pitkä hoitojakso ja riittävän selkeät pakkotoimet auttoivat pääsemään kuiville. Tosin poika totesi sen olleen oikea ”natsipaikka”, mutta saipahan apunsa?

Pohjalaisessa oli myös yksi kuvaus selviytymistarinasta. Viestinä oli riittävän aikaisen avun saaminen, vaikka se ei aluksi hyvältä tuntunutkaan. Kaikillehan koti ja omat vanhemmat ovat aina ykkösjuttu. Joskus vaan se ei riitä.

Jos tarinan lopputuloksena on periaatteessa aivan tavallinen nuori aivan tavallisine nuoruuden ongelmineen ja kasvun tuskineen, voi sosiaalityön väliintuloa pitää oikeutettuna.

Vaikka lapsi on laitoksessa, ei oikeiden vanhempien ja muiden läheisten merkitys häviä minnekään.

Aikanaan nuori muuttaa omilleen, vanhemmat ja läheiset pysyvät – ehkä laitoksen läheiset ihmissuhteet, mutta menneisyys ei jätä leimaa otsaan.

Ihmisen elin-ikä taitaa olla keskimäärin jo reilut 80 vuotta. Vuosi kaksi lastenkodissa on lyhyt hetki. Jos sinä aikana saadaan asiat reilaan, korjattua nuoruuden kipeät kohdat, niin sijoitus on paikkansa ansainnut.

Lastenkoti on mahdollisuuksien tehdas – on hienoa antaa ihmisille uusi mahdollisuus, kunhan siihen tarttuisivat!

HARRI MOISIO

Kirjoittaja on vaasalainen

nuorisokodin johtaja