<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Pohjalainen 18.1.2008

 

Aika parantaa haavat. Ajaton sanonta on tänään todempi kuin koskaan. Hyvinvointiyhteiskunnan kasvot ovat muuttuneet kiireen, kilpailun, ajattomuuden ja rajattomuuden kautta pikemminkin kilpailuyhteiskunnaksi, jossa toisesta huolehtiminen ja välittäminen on alisteista oman edun toteutumiselle. Kasvojen ilme on kireä ja kylmä.

 

Kilpailu pakottaa kiireiseen ja ajattomaan työaikaan monissa eturivin yrityksissä – kansainvälinen kilpailu markkinoista on niin rajua, että jo tänään voit hävitä elintärkeän tarjouskilpailun ja menettää osuutesi kasvavien markkinoiden uusjaosta. Nuoret koulutetut osaajat ovat tässä kärsijöinä. Aktiivinen taistelu taivasosuuksista saattaa kestää vain kymmenisen vuotta. Alle nelikymppisenä aika on kypsä ja ihminen riittävän loppuun palanut ja valmis vetäytymään telakalle?

 

Ihminen on tunteen ja älyn sekasotku. Siinä ristiriidassa kulkee koko elämä. Raha ja maallinen mammona on usein viisaasti ja älyllisesti rikkaasti ajattelevien ihmisten ensisijainen tavoite. Se on myös kiihoke hakeutua tehtäviin, joissa unelmaansa voi lähestyä. Oman uran rakentaminen ja aikansa uhraaminen henkilökohtaiselle menestykselle on vain jostain muusta pois. Lapset ja vakaat ihmissuhteet sopivat kehnosti tähän sabluunaan.

 

Työehdoista ja työajoista sopiminen on ollut hampaatonta. Työajan lyhentämiseen ei ole löytynyt voimaa, vaikka kaikki tietävät, että useilla aloilla ihmisen aktiivinen työteho rajoittuu kuuteen tuntiin. Ainakin pienten lasten vanhemmille se saisi olla lakisääteinen maksimi työaika, jotta olisi aikaa ja energiaa myös lapsukaisille.

 

Lasten kasvussa vanhempien roolia ei pidä vähätellä. Aamusta seitsemältä aloittava ja illalla viideltä päivähoitonsa lopettava lapsi jaksaa juuri ruokailun ja pikkukakkosen ennen kuin on hakeuduttava yöpuulle, jotta jaksaa taas huomisen. Jokainen isä ja äiti osaa laskea aktiiviaikansa lastensa kanssa. Ei ihme, että monet tuntevat syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa. Liian usein sitä parannellaan rahalla ja tavaralla. Sillä tiellä vaan tulee pää vetävän käteen ja aika ettei enää mikään riitä!

 

Hoitoyhteisöissä podetaan ajan puutetta. Päiväkotiryhmät, koulujen luokkakoot ovat aivan liian suuret. Vanhusten kasvava määrä huutaa hoitavia käsiä ja ajatonta aikaa kohdata ihminen aidosti. Pienten lasten ja erityisesti nuorten masennus ja pahoinvointi puhuttavat paljon. Yhtälailla vanhusten yksinäisyys ja lisääntyvät itsemurhat puhuvat samaa kieltä. Ihmisillä ei ole aitoa aikaa toisilleen, ei edes kaikissa hoito- tai kasvatusyhteisöissä.

 

Ajalla pelaaminen hoivatyössä tuntuu joskus pelleilyltä, työaika voi alkaa aamulla 8:37 ja päättyä 16:15 tai toisena päivänä 7:30 ja päätyä 15:06, tai päivittäinen työaika on 7 tuntia 29 minuuttia. Ihmisten hoito- tai kasvatustyössä ei kukaan pysty jakamaan työaikaansa minuutilleen. Kenellä ylipäätään on mahdollisuus pudottaa hanskat käsistään kun kello osoittaa työajan päättyneeksi? Kukaan hoitotyötä tekevä ei voi noin vaan lopettaa työvuoroaan. Hoitotyön luonteeseen kuuluu aina joustaminen ja tilanteen mukaan toimiminen. Asiakasta ei jätetä pulaan eikä tietenkään työkaveria.

 

Pitäisikö yhteiskunnassa ymmärtää nostaa ajan arvo rahan ja mammonan arvon yläpuolelle? Varmasti monet inhimilliset tuskat ja ihmisten pahoinvointi saataisiin parannettua, jos ensisijaista olisi huolehtia läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista ja antaa aitoa ajatonta – parantavaa aikaa itse kullekin.

 

Harri Moisio