Hoidossa olevilla ihmisillä on kummallinen oikeus itsensä tuhoamiseen joko hitaasti tai kertaheitolla. Tavallisten ihmisten tavallisessa maailmassa, jos joku poikkeaa tavallisuudesta muut kyllä siihen reagoivat, ihan tavallisella maalaisjärjellä. Suomen lainsäätäjät ovat vieneet hoitohenkilöstöltä maalaisjärjen käyttöoikeuden.

Onko säädöksillä tarkoitus normittaa vapaaehtoisesti apua hakevien autettavien oikeudet sellaisiksi, että kun he sitten päättävät etteivät enää apua tarvitse, kukaan ei pysty estämään heidän itsetuhoaan?

Vapaaehtoisesti apua hakeva on usein oikeasti avun tarpeessa. Useimmiten laaditaan erilaisia hoitosuunnitelmia ja sopimuksia miten apua, tukea tai hoivaa annetaan. Harvemmin ketään hoidetaan huvin vuoksi, aina taustalla on oikeita korjattavia tai tuettavia asioita.

Säädökset tekevät näistä autettavista koskemattomia. Hoitohenkilöstöstä tulee lainsuojattomia, jos tällaisessa tilanteessa maalaisjärki pääsee yllättämään ja ryhdytkin estelemään jonkun itsetuhoisia pyrkimyksiä. Niinpä psykiatrisessa avohoidossa oleva potilas voi kiivetä vaikka katolle ja lentää sieltä alas. Ei ole oikeutta estää.

Myös syvästi päihdeongelmainen voi kävellä katkon ovesta ulos hetken levon jälkeen ja jatkaa valitsemallaan uralla. Avohuollon tukitoimena lastensuojelulaitokseen sijoitettu nuori voi lähteä omille teilleen, jos joku erehtyy vaatimaan vaikka läksyjen tekoa tai muita velvoitteita. Yritä siinä sitten kaunosanoilla ohjata autettavia oikeille urille.

Erityisesti nuoret oppivat nopeasti oikeutensa ja kyseenalaistavat ohjaajien tavalliseen kotikasvatukseen liittyvät vaatimukset. Normaalioloissa, kun kaikki nuoret tekevät mitä pitääkin, hoitavat koulunsa ja arkirutiinit, osallistuvat kotiaskareisiin ja toivon mukaan erilaisiin harrastuksiin, kaikki tapahtuu puhumalla ja ohjeistamalla vuoropuhelussa nuoren kanssa.

Lastenkoteihin muutetaan harvemmin huvikseen, aina on taustalla jotain isompaa tai pienempää korjattavaa. Sijoitus laitokseen on vakava asia ja kasvatuksellisesti siihen suhtaudutaan vakavasti. Vapaaehtoisuus perustuu lapsen ja hänen läheistensä sekä sosiaalityöntekijöiden että ja hoitopaikan kasvattajien yhteiseen sopimukseen ja kirjalliseen suunnitelmaan.

Kun korjaaviin toimiin ryhdytään, lapsi voi yksipuolisesti kävellä sopimuksen yli, poistua laitoksesta. Ohjaajille jää tehtäväksi ilmoittaa asia päivystävälle sosiaalityöntekijälle ja vanhemmille. Mikään ei ole korjaantunut, mieluummin tilanne on pahentunut, mutta muuta et voi tehdä, jos sanat eivät riitä. Vastaavia yrityksiä voi olla useampia ja lopulta toteutetaan huostaanotto, jolloin ohjaajille tulee lain suomat puuttumisoikeudet.

Yksi lainsäädännön kukkasista on tupakkalaki. Lastensuojelulain ohjeistuksissa tähdennetään, ettei tupakka ole aine, jota laitoksen henkilökunnalla olisi oikeus lapselta etsiä. Tupakkalaissa kielletään tupakan myynti ja hallussapito alle 18-vuotiailta. Ikäraja on ehdoton, mutta käyttöä ei laissa ole kielletty.

Oman seurannan tuloksena 80 % nuorista poltti tupakkaa sijoitusvaiheessa. Savuttomuus voi olla tavoite, mutta minkä teet kun käyttö ei ole kielletty? Onko lapsen suussa oleva tupakka hallussapitoa vai käyttöä? Kuka sen siitä suusta nappaa? Isänä minä sen ainakin tekisin.

Ammattitaitoisista osaajista tehdään helposti kädettömiä kun varsinainen kasvatustyö normitetaan ja maalaisjärki laitetaan pannaan.

Harri Moisio

nuorisokodin johtaja Vaasa