Pohjalainen tiistai 20.11.2007

TAIDAN OLLA vähitellen viittä vaille mies. Kansanedustajuus jäi hiukan vajaaksi, vasemmistoliiton puoluevaltuuston puheenjohtajuus vaihtui suhteellisen niukasti varapuheenjohtajuudeksi ja nyt Pohjanmaan vasemmiston piirikokouksessa jäin kahden äänen päähän piirin puheenjohtajuudesta.
Henkilökohtaisen elämän kannalta ehdottomasti helpottava tulos. Piirikokous katsoi, että vanhassa vara parempi ja siihen on tyytyminen.
Omissa pohdinnoissani ajattelin lähinnä uudistusta, muutosta toiminnan sisältöihin, herätystä, jonka puheenjohtajan vaihto parhaimmillaan voisi sysätä liikkeelle.

SUORAAN EI kukaan sanonut, mutta jotkut antoivat ymmärtää, että ei liikaa yhdelle. Kenenkään ei pitäisi lähteä puheenjohtajaksi vain pönkittääkseen omaa egoaan ja varmistaakseen omaa näkyvyyttään tulevissa kansanedustajavaaleissa.
Kun näin sanottiin, ehdin jo ajatella, että voisin siitä kansanedustajaehdokkuudesta toki luopua, siksi tärkeäksi kunnallisvaalien alla koin piirijärjestön muutostarpeen.
Monesti olen joutunut miettimään tuota itsekkyyden määrää ja oman egon pönkittämisen tarvetta. Olin politiikasta pois melkein koko 90-luvun.
Vasta 2003 eduskuntavaaleihin suostuin mukaan vasemmistoliiton listoille. Itsekäs elämäntilanne oli vaiheessa, jossa työ oli asettunut uomiinsa, lapset kasvaneet isoiksi ja poliittiselle vaikuttamiselle tuli aidosti tilaa.

OLEN SITÄ itsekästä ikäryhmää, joka kävi poliittisen oppikoulunsa 70-luvun vasemmistolaisessa nuorisoliikkeessä. Silloin elämää koskevat ratkaisut tehtiin liikkeen tarpeista lähtien.
Itse asiassa nuoriso-osastoni työvaliokunta aikoinaan päätti, että minun tulee ryhtyä silleen nykyisen vaimoni kanssa. Suoritin siis annetun tehtävän.
Aikanaan mentiin kihloihin. Pari kuukautta siitä puolueen piirisihteeri kävi kanssani keskustelun - pitäisi lähteä kahdeksi vuodeksi Moskovaan opiskelemaan. Toisaalta oli paine perustaa perhettä ja rakentaa yhteistä kotia. Arvatenkin puolue voitti.

NÄISSÄ ITSEKKÄISSÄ merkeissä tuli suostuttua vasemmistonuorten (SDNL) puheenjohtajaksi. Liikkeen ehkä dramaattisimmassa vaiheessa perhe eli omaa elämäänsä ja minä kuin poliittinen eläin omaani.
Joskus myöhemmin sain opetettua lapsilleni, että olen heidän isänsä. Tytär aikoinaan bussissa äidilleen osoitteli jotakuta miestä tokaisten: "Äiti tossa olis meille hyvä isi."
Ryhtyminen uudelleen poliittiseen toimintaan tuo nuo kaikki muistot tullessaan. Paljon ei silti menneisyys ole opettanut. Uudelleen saan itseni samaan liemeen. EU-vaaleihin 2004 tuli ryhdyttyä, kun joku piti saada. Sitten kunnallisvaalien jälkeen löydän itseni valtuustosta ja kaupunginhallituksesta. Eduskuntavaalit 2007 olivat vaalipiirissä sekä voitto että tappio. Äänimäärä lisääntyi, mutta vain melkein saatiin kansanedustaja.

JOS JOKU ajattelee, että närkästyn puheista, joissa kerrotaan, että teen tätä egoani pönkittäen ja itsekkäistä lähtökohdista, ei erehdy. Valitettavan usein omat koirat purevat pahiten. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, sitä ei voi menestyksellä toteuttaa eristyksissä, on oltava monen tasoisia yhteyksiä ja monipuolista osaamista ja kykyä yhteistyössä olla ratkaisemassa asioita. Urheiluseuroja ja kansalaisliikkeitä ei pidä unohtaa.
Melkein tuntuu siltä, että eduskuntavaalien alla pitää palauttaa tasa-arvo ja luoda alkutilanne, jossa jokaisella vasemmistoliiton ehdokkaalla on samat lähtökohdat vaaleihin. Meillä on nyt se ongelma, että minä sain liikaa ääniä ja tavallinen äänestäjä ei tiedä, että meillä ei ole ykkösehdokkaita.
Ei tietenkään ole.

HARRI MOISIO