Pohjainen 25.9-2008

 "Yhteisöllisyyden tavoittelu on arvo sinänsä. Kansakunta pitää pikaisesti komentaa yhteisöllisyystalkoisiin kampanjaan eristäytymistä ja yksinäisyyttä vastaan. Maailma pitää valloittaa uudelleen ja lähdettävä tutkimusretkille omasta navasta kohti avaraa yhteistä todellisuutta. Retki minästä meihin voi olla pitkä, mutta ensimmäinen askel kannattaa ottaa."

Näin tuli kirjoitettua Pohjalaisen kolumnissa elokuun puolella.

Kauhajoen karmeat tapahtumat herättävät taas kaikkialla hakemaan syitä ja syyllisiä tapahtuneelle. Rahaa halutaan antaa kouluterveydenhuoltoon, mielenterveystyöhön, psykologipalveluihin ja muilla auttaville tahoille. Hyvä niin, mutta raha ei nyt välttämättä ratkaise tätä ongelmaa.

Yksilökeskeisyys, jossa vain minä on tärkeä, tuhoaa tämän yhteiskunnan. Liian usein kasvatusongelmat yritetään hoitaa rahalla ja mammonalla. Liian monella aikuisella ei ole aikaa lapsilleen. Aivan liian moni lapsi ja nuori harhailee avarassa ja rajattomassa maailmassa yksin ja on valmis imemään vaikutteita pimeästä ja sairaasta aikuisten maailmasta.

Nettimaailma on tuonut lähes kaiken lastemme ulottuville - maailma mahtuu kotiin nettikoneen syövereihin. Paljon hyvän ja hyödyllisen lisäksi sairas ja mätä maailma on samassa tilassa. Malleja löytyy vaikka mihin. Jos tästä maailmasta puuttuu kontrolloiva vanhemmuus, ollaan jo kuilun partaalla. Läheskään kaikki eivät putoa, mutta yksikin on liikaa.

Itsetuhoisuuteen liittyy myös välinpitämättömyys omasta ruumiistaan. Surkeaa sosiaalipornoilua edustava Big Brother muokkaa lasten ja nuorten arvomaailmaa aivan yhtälailla kuin suttuiset You Tuben väkivaltaa uhoavat videopätkät. Kaikissa on pohjalla ajatus, jossa minä saan leikkiä jumalaa ohjata ja muokata maailmaa haluamallani tavalla. Sillä ei ole niin väliä miten minun käy - voi mennä maine tai jopa henki.

Vanhempia varotaan syyllistämästä. Syyllistäminen sinällään ei olekaan oikea tapa lähteä asiaa purkamaan. Syyllisyyden tunnepuuskasta ei synny mitään rakentavaa. Vanhempien rooli on kuitenkin keskeinen. Jokaisen tulee ymmärtää, että vastuu omasta jälkikasvusta on ja pysyy. Jos ei yksin jaksa tai pysty on apua haettava, koska sitä on saatavissa. Avun hakemista vaan monesti estää lähisokeus - ei nähdä oman lapsen avun tarvetta. Aktiivisesti jopa kielletään ja torjutaan loukkaantuneena vähäinenkin ulkopuolisen puuttuminen, oli puuttuja sitten ammattikasvattaja, lähinaapuri tai sukulainen.

Yksilökeskeisyys on johtanut siihen, että yhteisöllisyys on pahin vihollinen. Kaikki yhteisöstä tuleva viestintä torjutaan ja korostetaan kaikkivoipaisuutta selvitä omiin nimiin asiasta kuin asiasta. Lähiympäristön ja lapsen vuorovaikutusverkoston (päiväkodit, koulut, harrasteryhmät, kaveripiiri, sukulaiset, naapurit) tiivis yhteistyö ja sallivuus teemalla - lupa puuttua, voisi olla se ensimmäinen askel.

Harri Moisio Nuorisokodin johtaja Vaasa