TEEMASTA KÄVIN ääneen ajattelemassa Variskan koulun kasi- ja ysiluokkalaisten vanhemmille joku viikko sitten. Koulun henkilökunnan huoli koskee erityisesti alueen nuorisoa, koulun oppilaita.

Viimeisimmän selvityksen mukaan jopa 64 prosenttia Variskan koulun yhdeksännen luokan tytöistä käyttää säännöllisesti alkoholia. Luku pojilla on 29 prosenttia. Nämä ja monet muut luvut puhuvat hälyttävää kieltään.

Tämän jälkeen on nuorten päihdekäyttäytymistä selvitelty laajemminkin lehdistössä ja perätty vanhempien vastuuta. Kuten arvata saattaa, vanhempien vastuusta puhuminen kääntyy lukijan ja kuulijan mielessä helposti vanhempien syyllistämiseksi.

USKOISIN, ETTÄ kaikki ammattiauttajat ymmärtävät, että syyllistäminen ei auta ketään auttamaan. Vanhempien syyllistyminen on myös herkässä vastuusta puhuttaessa. Kun puhutut ongelmat vähänkin koskettavat, niin hipiä herkistyy ja tunteelle syntyy puolustusjärjestelmä.

Syyllistymällä otetaan koko syntilista vastaan ja itse asiasta ei koskaan päästä puhumaan. "No, minunko vika tämä nyt sitten on?" Ja tilanne on lukossa. Toinen vaihtoehto on löytää syylliset ihan jostain muualta - toisista - ja tilanne on yhtä lukossa.

Helpoiten vanhemmuudesta voi puhua, kun avaa omaa vanhemmuuttaan. Olen melkein varma, että suurin osa miehistä ei omaa vanhemmuuttaan ole ensimmäisen lapsen alkutaipaleella oikein käsittänyt. En ainakaan minä. Nykyään on kyllä fiksuja isiä, jotka kulkevat valmennuksissa ja ovat mukana synnytyksissä. Minä en ymmärtänyt niissä olla. Oli muuta puuhaa, kokouksia ja tärkeitä asioita.


ENSIMMÄISEN LAPSEN syntymästä tulee pian 30 vuotta. Isäksi tulemisesta on kulunut lähes sama aika. Hetken kesti, ennen kuin käsitin, minkä vastuun hoitaja syliini laski. Nojailin huolettomasti sairaalan ikkunalaudalla ja puhelin vaimolle niitä näitä - poika tuotiin huoneeseen, eikä häntä vietykään äidin vierelle, vaan kannettiin suoraan syliini. Vasta siinä tajusin tulleeni isäksi.

Elämänsä alkuvaiheessa lapsi etsii rajojaan, haluaa ja vaatii kaikkea mikä eteen sattuu. Aikuisen tehtävä on sanoillaan ja teoillaan osoittaa turvalliset raamit. Silloin pitää uskaltaa sanoa myös iso ei, kun on tarve. Ei lapsi mene rikki, vaikka hän itkee ja parkuu ja huutaa tahtoaan läpi. Helpommin aikuinen menee rikki, ei kestä ja antaa periksi. Kumpi voittaa tällaisen kisan lapsi vai aikuinen?

AIKUINEN, JOKA asettaa rajat pienelle lapselle on lapsen silmissä luotettava, turvallinen aikuinen, jopa kaikkivoipa. Periksi antava ja lapsen tahtoa myötäilevä aikuinen on lapselle lopulta vain pelinappula, joka mahdollistaa kaiken saamisen.

Kun kyse on nallekarkin tai tikkarin saamisesta, ollaan vielä siedettävällä tiellä, mutta mitä teet, kun kasvanut lapsukainen on jo iässä, jolloin rupeaa vaatimaan tupakat ja oluet? Se on muuten hitonmoinen kierre!

Syyllistynyt aikuinen on kyvytön auttamaan, mutta niin on myös sokea sellainen. Syntynyttä pulmaa ei voi ulkoistaa, se on parasta ratkaista yhdessä oman nuorensa kanssa.

Yhteiskunta on monella tavalla ihmiseloa kierouttava, eikä vanhemman rooli ole helppo. Parhaimmillaan vanhemmuus on kuitenkin se väline, jolla rajaton nuori voi vielä oikein rajansa oivaltaa.