Keskustapuolue on saanut historiallisen taakan kantaakseen – Kepu pettää aina, on joidenkin sopimusrikkojen ja takinkääntöjen tulos. Totta tai ei, niin kansan syviin riveihin tuo käsitys on juurtunut. Tuollaisen poliittisen toiminnan takana ei voi olla muu kuin omien asemien turvaaminen keinolla millä hyvänsä.

Paavo Väyrysen pyörähdykset ja pähkäilyt johtivat perinteiseen ”nukutaan nyt ensin yön yli” -määritykseen. Se on jäänyt yleisemmin poliitikkojen sanavarastoon ja aina silloin tällöin nukutaan yön yli ennen ratkaisevia päätöksiä. Toki tuohon liittyy harkinta, mutta myös ajanpeluu. Pitää ensin laskeskella mikä vaihtoehto on itselle paras. Se on peliä jossa ratkaisuja tehdään pelilaudalla ja omista nappuloista on pidettävä huoli.

Paavo Arhinmäki on opettanut uudenlaisen siirretyn ratkaisumallin. Päätökset tehdään ehdollisena ja tehdään tarkemmat laskelmat ja niiden pohjalta muutetaan tehtyjä päätösiä. Hänen on jatkuvasti perusteltava päätösten sisältöjä ja vaikutuksia muulle puolueväelle. Vasemmistoliitto on kuitenkin vähintään ovenraossa hallitustyöskentelyn tässä vaiheessa.

Vasemmistoliitto yritti alkuaan puhdistautua vanhasta arvomaailmasta, mutta uusien vaatteiden joukkoon jäi luteita vanhasta. Ministereiden työtaakka on moninkertainen, ensiksi hallituksen sisällä pitää pelimerkit olla kohdalla, omat arvot pitää säilyttää näkyvinä ja olla kohdallaan, kaikki peilautuu puolueväkeen – myös sen kriittiseen osaan. Se lisäksi joutuu kaiken kansan ruotimaksi sananvalinnoistaan ja teoistaan.

Voisin kuvitella, että marraskuun puoluevaltuusto äänestää hallitukseen osallistumisesta. Puoluevaltuusto ei kuitenkaan siitä yksin päätä, vaan se voi enintään kutsua valtuuston ja eduskuntaryhmän yhteisen kokouksen, joka päättää hallitukseen osallistumisesta ja myös sieltä lähtemisestä.

Vasemmistoliiton kannatus on pysynyt samoissa prosenteissa, tehtiinpä melkein mitä vaan. Yhteiskunnan epäkohdat ovat niin suuret – jatkuvat irtisanomiset, etujen leikkaamiset, tulevaisuuden epävarmuus lähes kaikilla elämän aloilla. Luulisi vasemmistolaisten arvojen ja oikeudenmukaisuuden, tosista huolehtimisen periaatteiden näkyvän kannatusluvuissa.

Katainen, Urpilainen ja muut hallituksen nokkaa tekevät puolueidensa puheenjohtajat ovat rypeneet talouskriisin mudassa uupumukseen saakka. Vanhassa maailmassa kuninkaat pääsivät hengestään syystä tai toisesta. Huudettiin ”kuningas on kuollut, eläköön kuningas”, kun uusi oli jo astunut tilalle. Julma maailma ajaa nuoret monilla työurilla loppuun ennen aikojaan. Näin saattaa käydä myös nuorille puoluejohtajille.

Soinilla oli etsikkoaikansa, eikä uskottavuus vaalien jälkeen ole ainakaan kasvanut. Mutta sitten tulee joku Sipilä. Miehen vaatimaton olemus, puheensa rauhallisuus, ujohko katse hämmentää katsojat ja kuulijat. Hän poikkesi täysin päällekkäin huutavista poliittisista päistä. Joissakin tilanteissa tuntui kuin hän olisi eksynyt väärään paikkaan.

Kävi niin, että hän veikin koko potin. Onko niin, että kun arvot ovat kohdallaan voi omassa sanomisessa olla rehellinen, vai niin rehellinen kuin pystyy? Päivän kysymys kuuluu, pettääkö Sipilä?