Kysymyssettiä voisi jatkaa: kuka hoitaa, hoitaako kukaan? Kuntavaalien alla läheinen joutui akuutin pahoinvoinnin ja huimauksen seurauksena keskussairaalaan tarkkailuun – lääkäriä odotellessa makaaminen tarkkailussa venyi ja luonnollinen jano pääsi yllättämään. ”Saisinko vettä”, hän kysyi, ”Et”, hänelle vastattiin. Kuivin suin sitten piuhoissa kiinni odoteltiin lääkäriä. Aasialaistaustainen lääkäri tarttui tilanteeseen hienolla ammattitaidolla, myötätunnolla ja kannustavalla otteella. Aiempi ohikatsominen ja pyynnön tyly torjuminen pääsi jo unohtumaan, kun oikea apu pelasti tilanteen.

Oman äidin kohdalla soitin apua, kun myöhemmin lieväksi aivoinfarktiksi osoittautunut huimaus ja pahoinvointikohtaus kohtasi hänen mökillänsä. Lähdin kiireesti paikalle heti soiton jälkeen ja olin paikalla lähes puoli tuntia ennen ambulanssia. Sen jälkeen käytiin vuoropuhelua siitä, josko voisin omalla autolla viedä hänet päivystykseen. Hän ei kyennyt nousemaan ja isona ihmisenä oli kaatua maahan. Lopulta ambulanssimiehet suostuivat ottamaan hänet vastaan ja joutuivat kantamaan paareilla autoon. Autoon päästyään äiti oksensi ankarasti ja sotki ambulanssin, mutta sai samalla kyydin suoraan tarkkailuun.

Luonnollisesti muukin aineenvaihdunta vilkastui ja minä olin se, joka avitti hänet tekemään sekä isot että pienet hädät. Silloin ei kukaan hätistänyt pois ja sain olla hänen seurassaan siihen saakka, kunnes hänet siirrettiin osastolle. Sain myös antaa juomista ja pientä välipalaa.

Ensimmäisessä tapauksessa yritin väkisin murtautua tarkkailuosastolle, kun en lainkaan tiennyt miten vakavasta asiasta on kysymys. Hyvä, että en saanut poliisisaattoa niskaani, kun minut tylyin sanoin ohjattiin ulos. Yhteyttä en hoidettavaan saanut koko aikana, enkä tiennyt miten asiat etenevät. Helpotus oli suuri, kun hän omin jaloin pääsi luoksemme – ja me kiiruhdimme kotiin.

Vaalikentillä sai kuulla samansuuntaisia tarinoita. Ambulanssi soitetaan hädän hetkellä, se tulee paikalle ja sitten heidän kanssaan neuvotellaan, jos potilas voisi tulla päivystykseen omalla autolla tai taksilla? Ja ambulanssi ajaa tyhjänä takaisin odottaen uutta ”neuvottelua”.

Diabetespotilas hakeutuu huimauksen ja pahoinvoinnin vuoksi päivystykseen ja päätyy tarkkailuun. Siellä makuutetaan ilman ruokaa ja juomista, ja tutkimusten jälkeen siirretään kymmenen tunnin prosessin jälkeen osastolle, josta saa pientä iltapalaa – ”kylmää kahvia ja ruisleipää”.

Kaikki keskussairaalan potilaspalautteet, joita olen kuullut ovat 1–5-vertailussa lähes aina viisi kaikilta osin. On ilmeistä, että palautetta ei koota kaikilta osin niin, että se lähentelisi totuuden tasoa? Tai kaikilta ei edes kysytä? Tietenkin lopputulos on varmaan pääosin hyvä ja ihmiset saavat sen avun mitä kulloinkin tarvitsevat.

Avun saaminen vakavan sairauden kohdalla ja akuutin tilanteen korjaaminen ovat aina helpotus ja se tuottaa varmasti hyvää palautetta. Mutta, prosessi tai hoitoketju alusta loppuun ontuu ja siihen pitää saada ryhtiä.

Sairaalan aulassa on ja päivystyksessäkin liikkuu hoitaja, joka ohjaa vieraita ja potilaita oikeisiin paikkoihin ja kyselee vointia tai miten voin auttaa. Tällaista henkilöä kaivataan myös tarkkailuun, jossa työntekijöillä on aivan mahdoton kiire selvitellä taustoja, hoitaa testit, koota koetulokset ja muu tarpeellinen lääkäreille. Tarvitaan ihminen, joka on vain ja ainoastaan siellä makaavien ja odottavien potilaiden tukena: miten voin olla sinulle avuksi.

Sairaankuljetus on kyllä muodostunut mysteeriksi. Hädässä oleva ihminen soittaa 112 ja pyytää apua, apu tulee, mutta sitten ”neuvotellaan” siitä, onko avun pyyntö riittävän vaativa, akuutti tilanne riittävän vakava. Hädässä oleva ihminen harvoin osaa sitä arvioida, varsinkaan sen jälkeen, kun on apua soittanut. Siinä välissä harvoin tapahtuu paranemista.

Uusi hyvinvointialue tarvitsee inhimillisempää otetta ja syvempää ymmärrystä ihmisen suurimman hädän hetkellä. Siinä meille työsarkaa.

Harri Moisio (vas.)

demokraattisesti valittu aluevaltuutettu

Vaasa