torstai 31.07.2008

Lapsuuden ruokailukokemuksista parhaiten kalloon on syöpynyt muisto sopansyönnistä heinäpeltotöiden jälkeen mummolassa. Minun hommani heinäpellolla oli lähinnä nappulapojan tärkeä tehtävä. Piti juosta seipäältä toiselle viemässä nappuloita seipäisiin jotta seivästäjät saivat rauhassa heiniä seipäälle pistellä. Välillä pääsi latoon heiniä polkemaan ja juomista työmiehille ja -naisille kuskaamaan.

Heinätöiden jälkeen kaikilla oli kova nälkä ja lihasoppaa lapattiin lautasille. Ruokailutilanteessa varmaan hikinen iho vielä kutisi ja siksi penkillä kiehnasin edestakaisin rauhattomasti paapan vieressä. Mitään puhumatta paappa nuolaisi puhtaaksi oman suuren soppalusikkansa ja kopautti napakasti keskelle otsaa. Sen jälkeen kutina ja kiehnaaminen lakkasi ja soppa löysi liukkaasti oikean osoitteen. Pahaa traumaa ei päässyt syntymään, lämmin muisto ja hyvä opetus, josta on sanallisesti voinut kertoa omalle jälkikasvulleen ja muille kasvateille.

Lapsuuteni sain juoksennella kotipiirissä - mummot ja tädit vuorollaan olivat kaitsemassa, jos äiti oli töissä. Kokemuksia ja muistoja kodin ulkopuolisesta ruokailusta on vasta kansakouluajalta. Karmein kokemus oli varmaan kaurapuuro, jossa oli ryynien joukossa vielä jyvänkuoria seassa. Oksennus oli tosi usein lähellä kun kuoret tarttuivat kurkkuun ja vatsa kiertyi kouristuksiin. Jotenkin siitäkin selvisi. Kaurapuuron kanssa on toki vieläkin tarkkana, jotta syö vain puhdasta kauraa.

Lihakeitto oli koulussa ajoittain enemmänkin läskisoppaa. Eräs ruokailuhetki muistuu elävästi mieleen. Poikien kanssa pyöriteltiin läskinpaloja lautasilla ja tutkittiin kenen lautaselta löytyy suurin läskinpala. Joku pojista laittoi läskinsä lusikalle ja läiskäytti sen lentoon tyttöjen pöytään. Minä löysin mehukkaimman läskin palasen - opettajien pöytä oli suoraan vastapäätä. Joku pojista sanoi, ettet uskalla ampua sinne - yllytyshullu kun olen, niin lusikkakatapultti asemiin ja läiskis. Löysä läskinpala lensi suoraan uuden miesopettajan silmälasiin ja hitaasti valui siitä pöydälle.

Tyttöjen juoruilu paljasti läskipoikien pöydän. Opettajan tuima puhuttelu vaimeni vähitellen pieneen hymynkareeseen - näki varmaan nipun pieniä syyllisiä, vaan ei rangaissut mitenkään. Poikien keskinäinen solidaarisuus esti syyllisen paljastumasta, tapaus on syöpynyt syvälle muistiin ja kolkutellut ajoittain omaatuntoa. Myöhemmin tuli tilaisuus paljastaa syyllinen. Olin erään koulun johtokunnan puheenjohtaja ja kyseinen opettaja sen rehtori. Ja tunnustus tuli tehtyä, minä se olin.

Kotipiirissä melkein traumaattinen muisto liittyy kaalikääryleisiin. Ne olivat suurta herkkua ja toivat vaihtelua arkiseen ruokaan, niiden valmistaminen on työlästä ja vie aikaa. Ahmien kotitekoisia kääryleitä syödessäni, jauhelihan ympärille kääritty kaali, menee nielua pitkin yhä alemmas ja alemmas - sitten iskee paniikki, nielu on täynnä kaalia ja henki ei kulje. Tukehtumisen tunne oli aito ja kaikkien reaktiot sen mukaiset. Kun kaali saatiin kiskottua ulos nielusta, meni kymmeniä vuosia kunnes kääryleet taas maistuvat.

Jokaisella sukupolvella ja ikäryhmällä on varmaan omat muistonsa niinkin arkisesta asiasta kuin syöminen. Päiväkotien ja koulujen ruoka ja pakkosyöttäminen puhuttavat ankarasti. Väärä on aina väärin ja sitä on turha puolustella. Pakottaminen on väärin, mutta puuttuminen ei. Aikuisen vastuu on tietää mikä on oikein ja mikä väärin. Kokemukset jättävät jälkensä ja pysyvät pitkään mielessä. Oikea puuttuminen ja viisas puuttumattomuus ei velikultien sopansyöntiin traumoja jätä.

Harri Moisio on vaasalainen lastenkodin johtaja