SITÄ ON siinä iässä, että voisi olla jo paappa. Lapset vaan eivät ole vielä asiaan vihkiytyneet ja niin isovanhemmuus on vain teoreettista. Yhtenä kesäviikonloppuna vaimon sisko - tuo meidän nato - kävi vuosittaisella vierailulla. Hän on jo mummo ja ylpeä roolistaan. Hänellä on anoppina auttava asenne ja hyvä yhteistyö näyttää toimivan. Pienen taaperon hoivaamisesta tulee melkein kateelliseksi.

ITSERIITTOINEN ELÄMÄNRYTMI monesti johtaa siihen, että isovanhemmuus on lähes käyttämätön luonnonvara. Perheet elävät omaa ydinelämäänsä, lapset ovat yhteiskunnan hoidossa - päiväkodeissa, kouluissa ja osin vapaa-ajan harrastuksissa. Vanhemmat juoksevat elintasokisoissa kukin omassa oravapyörässään. Yhtälailla paappa ja mummo iässä olevilla on vielä paljon koettavaa. Saavutettu elintaso mahdollistaa maailmanmatkailun ja itsensä hemmottelun. Jokainen sukupolvi - vauvasta vaariin - elää omaa elämäänsä omassa todellisuudessaan. Ei ole aikaa toinen toiselleen.

Kun joskus on puhuttu sukupolvien välisestä kuilusta, niin nyt jos koskaan se on enemmän kuin totta.

Menneistä ajoista pitäisi tulevaisuuden rakentamiseen ottaa aina paras ja hyväksi koettu. Yhteisöllisyys on yksi niistä. Ennen saattoi saman katon alla tai ainakin lähipiirissä elää ja asua useampikin sukupolvi ja vieläpä sisarukset perheineen. Huolehdittiin toinen toisestaan.

OMASSA LAPSUUDESSA Vaasan Haapaniemellä kylän vanhemmat hoitivat ja valvoivat tasavertaisesti kaikkien kakaroita, vaikka eivät olleet mitään sukua keskenään. Yhdessä vanhemmat kunnostivat jalkapallokenttää, talvisin jäädyttivät ja hoitivat luistinrataa ja järjestivät erilaisia kilpailuja kylän ja lähiseudun lapsukaisille. Kaikki tunsivat toisensa. Apua ja tukea ei tarvinnut kerjätä, se oli luonnollinen osa yhteisön elämää.

Menneeseen aikaan ei ole palaamista ja joskus aika kultaa muistot, mutta silti - miten lähestyä tuota yhteisöllisyyden ajatusta ja henkeä tänä päivänä? Tänään, kun maailma pyörii niin suunnattomasti oman navan ympärillä ja kaikki pitää saada tässä nyt ja ihan heti ja muista välittämättä.

PIENTEN LASTEN masennuksesta ja ylivilkkaudesta kannetaan suurta huolta. Kerrotaan, että nuoremme voivat huonommin kuin koskaan. Aktiivinen työikäinen ammateissaan eteenpäin pyrkivä työväki polttaa kynttilää molemmista päistä. Ei aina riitä voimat eikä aika huolehtimaan jälkikasvun tarpeista. Vanhemmuus on yksi suurimmista puutteista joiden perään lapset ja nuoret huutavat.

Samaan aikaan vanhusväestö kärsii masennuksesta. Vanhusten itsemurhat ovat hälyttävästi lisääntyneet. Yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne jäytää sisuksia - kukaan ei kaipaa, kukaan ei tarvitse, mihinkään ei kelpaa. Vanhusten ja eläkeläisten määrän kasvu on lisäksi mantra jota yhteiskunnan vaikuttajat ja päättäjät hokevat. Syyllistävät kaiken kukkuraksi tästäkin vanhuksia.

Yhteisöllisyyden tavoittelu on arvo sinänsä. Kansakunta pitää pikaisesti komentaa yhteisöllisyystalkoisiin - kampanjaan eristäytymistä ja yksinäisyyttä vastaan. Maailma pitää valloittaa uudelleen ja lähdettävä tutkimusretkille omasta navasta kohti avaraa yhteistä todellisuutta. Retki minästä meihin voi olla pitkä, mutta ensimmäinen askel kannattaa ottaa.

OSAAKO SITÄ sitten aikanaan olla hyvä paappa? Sen näkeminen odottaa vielä aikaansa. Tämän hetken yhteys voisi olla tiiviimpi omiin vanhempiin, lapsiin ja muihin läheisiin. Sukulaissuhteita tulee valitettavan usein ylläpidettyä hautajaisissa, harvemmin häissä tai muissa sukujuhlissa. Toissakesän serkkutapaaminen oli yksi kohokohta, vaikka yhteydet kaiken sen jälkeen jäivät ajateltua ohuemmiksi.

Jos nyt jotain hyvää tästä teoreettisessa isovanhemmuudessa hakee, niin ei ainakaan vielä tarvi mummon vieressä nukkua - ja olisko sekään nyt niin kamalaa?