Viimeiset vuodet ennen eläköitymistä kamppailin työyhteisöstä hylkäämistä sillä, että hakeuduin Tampereen yliopistoon maisteriopintoihin. Pidin itseni aktiivisena ajattelijana, toimijana ja uudistajana työelämän loppuun saakka.

Niin, loppuun saakka. Siltä se tuntuu, sen jälkeen ei juuri kukaan ole ollut kiinnostunut työuran aikana ja viimeisten opintojen tuottamista ajatuksista.
Pääsin luomaan mallinnusta lasten ja nuorten yhden oven toimintamallista, jossa lasta ja perhettä ei pompoteltaisi luukulta toiselle toteamalla – ei kuulu meille! Nyt samaisia malleja ja toimintakulttuuria luodaan uusien ihmisten varassa, heidän tehtävänsä on keksiä pyörä uudelleen.

Ellen olisi poliittisesti aktiivinen ja osallistuisi päätöksentekoon niin kaupungin kuin hyvinvointialueen valtuustoissa sekä oman puolueen johtotehtävissä puoluehallituksessa, eipä juuri kanavia olisi ajatusten jalostamiseen muiden kanssa. Siinä mielessä olen onnekas ja toisaalta kun en osaa olla hiljaa ja ajattelematta, se on myös pelastus – saa tyhjentää päätään edes aika ajoin, ettei pää poksahda.

Ikääntyvää työntekijää ryhdytään valmistamaan eläköitymiseen jo hyvissä ajoin. Kahvipöydissä puheet kääntyvät kysymyksiin, että miten pitkään sulla sitä työikää on jäljellä. Henkisesti ryhdytään opastamaan työkaveria seuraavaan ikävaiheeseen.

Toinen suu toisaalla puhuu eläkeiän pidentymisestä ja eläkkeelle siirtyjien hiljaisen tiedon haltuunotosta. Muutaman eläkevuoden jälkeen on selvää, ettei siitä ole kukaan kiinnostunut, muuta kuin juhlapuheissa, ehkä.

Ihmisen elonkaari voidaan nähdä ainakin neljässä jaksossa, viidettäkin väläytellään. Lapsuus ja nuoruus, aktiivinen opiskelu ja työikä, kolmas ikä eläkkeelle siirtymisestä hetkeen, jolloin siirtyy neljänteen – vanhuusikään ja tuettuun hoivaan. Se viides ikävaihe on jo nykyään plus miinus 100-vuotiaat ja vielä virkeät ikäihmiset. Ihmisten eliniän ennuste on kuitenkin kasvamassa.

Ikä on tietenkin rajoiltaan joustava ja aina myös henkilökohtainen kokemus. Tunnen ihmisiä, jotka ovat syntyneet vanhoina ja vanhoja, jotka eivät juurikaan vanhene – vaikka ulkokuori jo rapisee, silti lapsekas mieli säilyy – silloin voi hämmästyä, että peilistä katsoo paljon vanhempi kuin sitä katsova ihminen.

Itse edustan kolmannen iän toimijaa. Uudet eläkeläiset keskenään usein keskustelevat ja kyselevät, että miten sinun kalenterisi täyttyy – kiirettä pitää. On lapsenlapset, mökkipuuhat, matkustelut ja monesti jotain harraste- tai järjestöhommia. Jos olet onnistunut työurallasi pysymään kohtuupalkkaisessa työssä, on eläkkeesikin kohtuullinen.

Monesti naisten osuus on tässä huomattavasti heikompi. Lapset katkovat työsuhteita, pätkätyöt eivät juuri eläkettä kasvata ja äitiys on työuralle vain haitta. Pienellä eläkkeellä ei paljon matkustella ja hankita elämyksiä, varsinkaan jos sillä pitää yksin pärjätä. Äitiydelle pitäisi lopultakin saada ansaittu eläkettä kerryttävä taso.

Eläkkeelle jääminen on myös hyvin henkilökohtainen juttu. Joku jää innoissaan, kun pääsee lopulta toteuttamaan itseään, osa tuskailee menetettyä sosiaalista verkosta ja työyhteisöä. Osa löytää uutta ajatusta ja tekemistä ja osa ei. Yksin jääminen järkyttää helposti mieltä. Ikääntyvien ihmisten tueksi tarvitaan uudelleen lastenneuvolan kaltaista ikäneuvolaa, jossa voidaan viritellä aktiviteetteja ja tarttua yksinäisyyden tuomiin pulmiin ja tietenkin ihan perusterveydentilan selvittämiseen. Vanha, mutta ei vielä näkymätön.

Harri Moisio (vas.)
Vaasa