"SUN VERESI virtaa mun suonissani
Sun äänesi kuuluu mun puheessani
Taivuin samaan suuntaan mihin olit taipunut
Vaivuin samaan huumaan mihin olit vaipunut"

Neljä Ruusua lauloi autoradiossa ja pysäytti kesken matkaa syviin mietteisiin. Koskettava laulu päättyi sanoihin "mun veri on sun... mun veri on sun...", eikä itkua voinut enää pidättää. Isän kuolemasta oli kulunut vasta pari päivää.

ALAVUDEN SULKAVANKYLÄN Moision torpan poika oli tullut matkansa päähän ja jättänyt meihin poikiin verensä perinnön. Ajatus kyllä panee miettimään, mitä se veren perintö oikein on? Isässä oli varmaan paljon sellaista, mitä meissä pojissa ei ole lainkaan, silti ulkonäkö jopa kävelytyyli on ulkopuolisin silmin yhtäläinen. Pikkuveli on kyllä saanut isänsä jämptiyden ja säästäväisyyden, minä taas eläväisen mielen ja aatteellisen perinnön.

Veren perintö on varmaan usein katsojan silmissä ja kuulijan mielikuvissa. Jokainen on kuitenkin oma persoonansa ja aikakautensa tuote. Ympäröivä maailma ja yhteiskunnalliset tilanteet vaikuttavat meihin ja muokkaavat meitä. Sodan ajan lapsilla, erityisesti pojilla oli kasvuiässä miehen kokoiset tehtävät. Pesueen vanhimmilla oli tehtävänä metsätyöt motteineen ja peltotyöt kyntöineen, kun isät ja oikeat miehet olivat rintamalla.

TIEDÄN OLLEENI lapsena pidetty ja haluttu, joskus jopa pilalle lellitty. Isä vielä töiden lisäksi jaksoi puurtaa kotipiirissä niin ettei lapsen tarvinnut. Kun ikää tuli, kasvoivat myös vanhempien odotukset - piti osallistua puutarhanhoitoon, kasvimaan perkuuseen, lumitöihin ja kaikkeen mitä omakotitalon elämään kuului.

Yleensä pääsin liikkeelle vasta muutaman kehotuksen jälkeen. Velipoika oli tässäkin kuuliaisempi.

Lapsena olimme ylpeitä siitä, että isä oli melkein kaikki Vaasan montut kaivinkoneella kaivanut ja kaikki kadut ja Vaskiluodon siltatyömaalla osansa tehnyt, että kulku satamaan onnistui, ja vielä sen satamankin väylät ruopannut. No, oli niissä hommissa varmaan muitakin, mutta kyllä sitä Hiekkamontulla, Ryssänmontulla tai Pääkallomontulla uidessa tuli kehaistua, että faija on nää muuten kaivanu.

MONESTI OLEN miettinyt suhdetta isääni nykyisen työni kautta. Olin murrosiässä varsinainen epeli. Vastarannankiiski. Vaikea nuori ja perusmurkku. Kaikessa kauheudessaan se on kuitenkin parasta mitä ammatillisesti olen pystynyt hyödyntämään.

Vanhemmat eivät koskaan hylänneet eivätkä torjuneet, kärsivät ja sietivät kaiken mitä olin keksinyt. Koti oli aina paikka jonne voi palata.

Kun muistaa oman murrosikänsä kolhut ja sen miten niistä selvittiin, on siitä apu myös tämän päivän murkun ymmärtämiseen. Riidat isän kanssa olivat järisyttäviä - mun suuni puhui ihan puuta heinää ja vain sellaista joka pyrkii loukkaamaan. Jo silloin, sillä hetkellä korvat kuulivat vierasta kieltä ja sydämessä oli suuri ihmetys sen oudosta sisällöstä. Suu sanoi toista kun sydän ajatteli, mutta sanottuja sanoja ei osannut ottaa takaisin. Tuossa on mielestäni murrosiän ydin.

YHTEISKUNNAN YLEINEN radikalisoituminen ja vasemmistolainen herääminen tapahtui 1970-luvulla - isä ammattiyhdistysliikkeen ja minä poliittisen nuorisoliikkeen kautta olimme osa sitä. Väittelystämme ja erimielisyyksistämme tuli poliittinen peli. Mittasimme toistemme aatetta ja jalostimme siinä samalla omaamme. Meistä tuli kaltaisiamme, toinen toisemme tukijoita ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolustajia.

Vaikka dementia lopetti isän aktiivisen osallistumisen liian varhain, oli hän loppuun saakka aatteensa mies ja ylpeä siitä, että veren perintö jatkuu ja hänenkin sanansa ja ajatuksena voivat vielä kuulua jälkeläisten puheissa.


HARRI MOISIO Kirjoittaja on vaasalainen nuorisokodin johtaja