Vanha toveri, kirjailija Pekka Manninen, oli aikoinaan kovanlinjan marxilainen. Monesti otettiin yhteen nuoruuden hurjina aikoina, kun kaikki kuvittelivat olevansa oikeassa. Vuosien jälkeen junamatkalla törmättiin ja muisteltiin menneitä. Mieleeni jäi Pekan toteamus, että on sitä muutkin viisauksia kirjoittanut kuin Marx ja kumppanit. Pekka oli Tampereen yliopistoa kahlannut, minä vasta vuoroani odottelin.

Varhainen poliittisen heräämisen aika oli jo keksittyjen viisauksien jakamista ja toistamista. Kinastelua siitä kuka parhaiten osasi selittää aatteen perimmäisen tarkoituksen. Mielipiteestä tai omasta viisaudesta pidettiin kynsin hampain kiinni, toisin ajattelijoille ei armoa annettu. Kuka sanan säilällä tai muuten vain osasi vastustajan kumota, oli ylpeä voittaja.

Voi sitä oikeassa olemisen riemua.

Läpileikkaus ja pikaluku työväenliikkeen historiasta, tavoitteista ja haave uudesta oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, oli tuon viisauden lähde. Yhtäkkiä itsekin luulin tietäväni pääosin kaikki tietämisen arvoisen, vaikka ikää ei ollut kahtakymmentäkään. Pikakursseilta saatu viisaus nostatti itsetuntoa, mutta sokaisi näkökenttää.

Yhteiskuntatieteisiin, talousoppeihin laajemmin syventyminen ja maailmaa selittäviin filosofioihin tutustuminen nostatti häpeän punan. Apua, enhän minä tiedä mitään!

Tunne oli niin kipeä, että innokkaasta toimijasta ja väittelijästä tuli hiljainen, masentunut, omissa oloissaan viihtyvä funtsaaja. Lukemisesta tuli kyltymätön himo, kaunokirjallisuus laidasta laitaan, ihmisten ajatukset, viisaat sanat vain syvensivät tuskaa.

Olin kuin aavalla merellä, tunsin ja hallitsin kaiken minkä näin, meren tyyni pinta oli kaikki se mitä pitikin tietää. Niin kuvittelin. Kun tein sukelluksen meren pinnan läpi, avautui uusi maailma, joka oli tuntematon, arvaamaton. Vasta silloin tajusin kuinka vähän sitä mistään mitään tietää. Sen viisauden kanssa olen sitten opetellut elämään.

Missä on totuus? Absoluuttista, todennettavaa totuutta ei varmaan olekaan. Totuutta kohti kuljetaan, mutta sepä taitaa kulkea aina askeleen muutaman edellä. Menneiden asioiden ja tapahtumien tulkinnassakin näyttää olevan monta totuutta. Erilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna totuuksia tahtoo olla yhtä monta kuin on katsojaa.

Oikeassa olemisessa on kyse totuuden etsimisestä. Poliittisessa järjestelmässä totuuden määrittelee aina se tai ne, jotka ovat vallassa. Ne ajatukset, jotka kulkevat myötäkarvaa poliittisen eliitin ja erityisesti taloudellisen mahtijoukon kanssa, ovat sallittuja. Vastavirtaan kulkevat ajatukset pyritään mitätöimään, ne nähdään uhkana ja vaietaan kuoliaaksi. Ei synny uutta luovaa ajattelua.

Maapallo tarvitsee pelastuakseen uudenlaisia visioita, kuvia tulevaisuudesta, vaihtoehtoja nykyiselle. Himasen projekti on yksi näistä. Erilaiset tutkijat kammioissaan tekevät sitä samaa. Poliittiset puolueet pohtivat tulevaisuuden vaihtoehtoja. Aktiiviset kansalaiset käyvät asian tiimoilta keskusteluja ja väittelyjä. Lehdistökin pitäisi herättää tulevaisuuskeskusteluun.

Kukaan ei yksin ole oikeassa, kenenkään ei tarvitse olla yksin oikeassa. Tärkeintä olisi, että ihmiskunta olisi vähitellen yhdessä huolissaan maapallon tulevaisuudesta. Luotaisiin yhdessä ihmisiä kunnioittava ja kannustava, oikeudenmukainen maailma. Se sallii älyllisen ilotulituksen puolesta ja vastaan.