Poliittinen päätöksenteko etääntyy ihmisten arjesta – tämä taitaa olla arvio joka on elänyt saman verran kuin demokraattinen päätöksenteko. Diktatuurissa tätä ei tarvitse edes kysyä koska silloin diktaattori jo ”tietää” mikä on kansan parhaaksi. Demokratian kummallisuus on yritys kuunnella kansalaisia ja saada luotua kaikkia tyydyttävä ratkaisu. 

Demokratiaan kuuluu enemmistöpäätökset – poliittisessa päätöksenteossa enemmistön viisaudesta ja ratkaisuista tulee kaikkien päätös – päätöksestä voi olla toista mieltä, mutta siinä ei kauheasti auta pullikoida vastaan; ratkaisut koneistossa tehdään tuon enemmistöpäätöksen mukaan.
 
Nahkapäätökset tai kompromissit ovat ratkaisuja joiden taustalla on konsensus-ajattelu. Vaikeat päätökset tehdään niin sekaviksi ja tulkinnanvaraisiksi, että kaikki tahot voivat nähdä niissä oman perustelunsa ja näkemyksensä. Usein ne ovat jo valmiiksi ristiriitaisia ja virkakoneistossa vaikeasti tulkittavia.  
 
Poliittisen keskustelun ja painostuksen mahdollisuus säilyy aina, oli päätös tehty miten tahansa. Erityisesti kansalaistoiminta, ihmisten aktiivisuus, protestointi, mielenosoitukset, adressit ja muut vaatimukset voivat muuttaa tehtyjä poliittisia päätöksiä. Sitten on kysymys enää siitä haluaako poliittinen eliitti muutokset päätöksiinsä tehdä?
 
Mummojen maastakarkoitus paljastaa politiikan kaksinaismoraalin ja päätöksenteon vaikeuden kun yleiset lainsäädäntöpäätökset koskevat yksittäistä ihmistä ja aiheuttavat inhimillistä kärsimystystä. Inhimillinen ihminen, myös päättäjä – pääministeriä myöten – näkee tuon inhimillisen tuskan ja nöyrtyy sen edessä.
 
Tulee lupauksia, että lainsäädäntöä korjataan nopeasti. Näin pääsee tästä tilanteesta. Ongelmaksi tulee, kuten tässä se, että mitään lupausten lunastamiseksi ei ollutkaan tehty. Taas ollaan samassa tilassa ja poliisiviranomaiset ovat pakotettuja ryhtymään karkotustoimiin.
 
Sisäministerillä on poliittisen ratkaisun tekemisen mahdollisuus ja tietty koko hallituksella – poliittinen päätöksentekijä kykenee korjaamaan lainsäädännön virheet, jos se vain uskaltaa ryhtyä toimiin inhimillisen päätöksen tekemiseksi. Siinä on turha piiloutua jo tehtyihin lakeihin ja luoden uhkakuvia mummovirroista.
 
Reumasairaalan kohdalla oli hiukan samasta kysymys. Toki ratkaisut sairaalan alasajosta oli tehty jo aiemmin vaikka tilanne näytti akuutilta kriisiltä. Totuutta ei kyetty sanomaan eduskunnan kyselytunnilla, vaan kaikkia ministerit joille asia kuului, puolustivat rahoituksen järjestämistä. Julkiset lupaukset jäivät toteuttamatta ja sairaalan annettiin ajautua konkurssiin.
 
Vastaavanlaisia päätöksiä ja ratkaisuja on varmaan pilvin pimein valtion tasolla ja kunnissa. Joku tietää aina enemmän kuin toinen – linjauksia on tehty ja niiden mukaan eletään. Valtahierarkian mukaan niin tietty pitää ollakin, mutta silloin pitää myös kyetä vastaamaan tehtyjen päätösten seurauksista eikä piiloutua minkään ylimaallisen tai mahdottoman taakse – jokainen ratkaisu on kuitenkin ihmisten tekemä.
Päätöksenteon moraali pysyy puhtaana jos kyetään olemaan vaikeissakin ratkaisuissa rehellisiä ja perustelemaan tehdyt ratkaisut myös niille ihmisille joita ne koskevat. Mikäli inhimillisen kärsimyksen ja kaltoin kohtelun kohtaaminen tuottaa tuskaa päättäjälle, on mietittävä päätöksen perusteita.
 
Kyynisyys ja kovanahkaisuus ovat tietenkin etuja joiden varjolla voi seistä vaikka kuinka epäinhimillisen päätöksen takana. Samoin aatteellinen fanaattisuus ja usko ajatukseen, että vain me ”oikein” ajattelevat olemme tässä asiassa oikeassa. Väärinajattelijat vaipukoot unhoon ja kadotukseen.    
 
Populismi elää lähinnä sillä, että silloin puhutaan yksittäisen ihmisen kokemasta vääryydestä tai epäkohdasta jonka hän kokee uhaksi. Niitä ruokkimalla ja niillä herkuttelemalla kuin kyläsaarnaaja saadaan ihmiset kiihkon tilaan. Ongelma vaan on se, että sillä kiihkojen summalla ei muutoksia tehdä. Pettymys lupausten rikkoutumiseen saattaa olla entistä syvempi.