sunnuntai 18.10.2009

Eihän tämä nyt normaalista kotikasvatuksesta poikkea, nämä säännöt ja normit joita nuoren pitää noudattaa, totesi eräs kasvattajista 1990-luvun alkupuolella. Muistan kun nuorena johtajana reagoin opettavaisesti ja ehkä hiukan kiihkeästi hänelle, ettei se ihan niin mene-meidän nuoremme tarvitsevat paljon tiukemmat raamit ja kontrollin kuin kotona konsanaan.

Kävi niin, että kyseinen ohjaaja löysi ammatillisen uransa muualta ja menetin hyvän työntekijän. En ole varma johtuiko se tuosta hienoisesta näkemyserosta vai ihan vain urakehityksestä, joka vei toisaalle ja uusien haasteiden ääreen. Joka tapauksessa tuo lyhyt vuoropuhelu on vuosia kulkenut mukanani ja melkein näkymätön ajatusten ero on ammatillisesti päässyt kiusaamaan.

Joku viikko sitten lääni järjesti lastensuojelulaitosten väelle ammatillisen tapaamisen, jossa pian kaksi vuotta voimassa ollutta lastensuojelulakia tutkailtiin eri näkökulmista. Yhtenä osana oli myös vaasalaisen lastensuojelun esittely-yleisesti ja oman laitokseni näkökulmasta.

Läänintarkastajan esityksessä korostui lain tulkinta juuri tuon normaalin, tavallisen kotikasvatuksen näkökulma. Lain henki on siinä, tavallisessa kotikasvatuksessa ja sen antamissa säännöissä ja normeissa. Sitä lastensuojelu laitoksissa parhaillaan on ja siksi se tuntuu ja kuulostaa oikealta lähtökohdalta myös laitosten tulevaisuuden perustaksi.

Omalta osaltani toin väen tietoon lähinnä johtamani lastensuojelulaitoksen kehitysnäkymiä 1980-luvun lopulta tähän päivään. Yritin lyhyesti käydä läpi yli 20-vuotisen urani lastensuojelulaitoksen johtajana sijoitettujen lasten näkökulmasta. Mitä on muuttunut, missä maailma on missäkin vaiheessa maannut-millaisia ilmiöitä aika on sisällään pitänyt.

Jostain syystä olen aina ollut melkeinpä raskaimmassa lastensuojelun laitoskentässä. Helsingin aika vei sattuman kautta Naulakallion vastaanottokotiin, jossa oli silloinen hankalin tai ainakin haastavin porukka mitä Helsingistä lastensuojelulaitoksista löytyi. Sieltä oppini hain. Sen huomasin, että mikään korkeakoulu tai ammatillinen oppilaitos ei tähän maailmaan osaamista anna, valmiutta toki. Arjen työssä eivät kyllä yliopistotkaan painaneet pennin vertaa.

Tavallinen tai normaali-mitä sisällään pitävätkään-kotikasvatus laitoselämän perustana kuulostaa tietenkin houkuttelevalta. Se on helppo niellä. Huomaan itsekin aika ajoin työssäni painottavani aivan samaa näkökulmaa.

Elämän hallinta perustuu aikatauluihin. Heräät ajoissa nukutun yön jälkeen kouluun, hoidat koulupäiväsi, tulet koulusta "kotiin", syöt oikeaa ruokaa muiden kanssa, rauhoitut ja vasta sitten käyt kavereiden luona, tulet illalla sovitusti "kotiin", ilta-askareet ja omaan huoneeseen odottamaan nukkumatin keveitä hiekkoja - simmut kiinni ja unten maille.

On varmasti monia ellei suurin osa lastensuojelun sijaishoitopaikoista-laitoksia, perhekoteja, sijaiskoteja, joissa tuolla tavallisella elämän rytmillä lasten ja nuorten elämä saadaan raiteille ja riittävän turvalliset ihmissuhteet takaavat lapsen ehyen ja vakaan kasvun. Sitä me kaikki varmaan haluamme.

Uran alkuaikoina nuo Helsingin vuodet olivat vielä syvemmälle pinttyneet kuin tänään. Nyt uria sielussa on ihan riittämiin omastakin takaa. Alkuaikoina kotikasvatus ei riittänyt, kun muisti ne nuorten äärioireilut ja avuttomuuden niiden korjaamiseksi kotikonstein. Tarvittiin vapauden riistoa-eristämistä, liikkumisen rajoittamista, oikeuksien rajoittamista, vaikka kuinka vanhaa sivaria korpesi.

Lastensuojelulaki antaa mahdollisuuksia moneen. Lastensuojelulaitoksia pitää olla moneen. Joissakin yhteisöissä tavallisuus riittää. Joissakin tapauksissa vaaditaan poikkeavia toimia. Omiani miettien-kuinka monta ketunhäntää kainalossa onkaan, kuinka monta itsensä tuhoajaa löytyykään, miten meidän muiden turvallisuus kulloinkin onkaan?

Kotikonstit eivät vain riitä ja joskus tuntuu, etteivät edes lain suomat poikkeavat erityistoimet. Nekin valuvat kuin vesi hanhen selästä.


Harri Moisio / Kirjoittaja on vaasalainen nuorisokodin johtaja