torstai, 11. elokuu 2016

Murrosiän uho ja turmio

 

Otin kolmisen vuotta sitten tavoitteeksi maisterin tutkinnon tekemisen, vielä ennen eläköitymistä. Kaikki muu on tehty paitsi gradu. Eläkkeeseen on vielä pari vuotta aikaa. Lastensuojelusta hankitun tiedon, taidon ja kokemuksen kirjaaminen olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten. Nyt testamentin kirjoittaminen on mahdottoman suuri projekti – siihen ei yksi opinnäyte riitä.

Tutkimusretkeä olen tehnyt menneeseen, asioihin, tapahtumiin, ihmisiin, jotka ovat muokanneet omaa ajattelua ja tapaa suhtautua kriiseihin, mahdottomiin tilanteisiin ja toivottomiin hetkiin. Erityisesti nuoret murrosiän kuohunnassa ovat kuuluneet jo yli 30 vuotta lähes joka ikiseen päivään. Niin omat kuin vieraat.

Jalkapallovalmentajana työnuorten lisäksi saattoi olla pari joukkueellista murrosikäisiä tyttöjä ja poikia valmennettavana. Jokainen päivä kaikkine kommelluksineen ja sähellyksineen on ollut myös oman kasvun paikka. Elämässä on paljon asioita, joita tekisi toisin jos olisi mahdollisuus aloittaa alusta. Elämän ehtoopuolella pitää vain olla nöyrä menneelle.

On tärkeä muistaa omaa nuoruuttaan. Omat kohellukset ovat aina olleet osa keskustelua, jota käyn nuorten tai henkilöstön kanssa. Kukaan meistä ei ole syntynyt vastuulliseksi aikuiseksi, osaavaksi vanhemmaksi, taitavaksi kasvattajaksi. Kaikilla meillä on oma murrosikämme tai muu elämänvaihe, joka on pannut asiat sekaisin.

Suhde omaan isään on ollut sellainen, johon palaan yhä uudelleen ja uudelleen. Pahimmassa murrosiän kriisissä, mopopoikana, oma elämä oli sekaisin ja kaikki mahdollinen ja mahdoton koheltaminen kuului siihen hetkeen. Välit isän kanssa olivat täysin poikki, kaikessa olin vastaan, mikään ei käynyt, minä kyllä tiedän mitä teen ja teen sen niin kuin haluan. Aina ehdottomasti oikein ja lähes täydellisesti.

Muistan monet riidat, jossa suuni paasasi ääretöntä soopaa, ylimielisyyttä, etsien sanoja, jotka parhaiten loukkasivat pahiten. Olin siinä hyvä. Muistan vieläkin sen kummallisen tunteen, joka silloin valloitti mieleni. Suu jauhoi tuntemattomia ja loukkaavia sanoja, ja sydän hakkaa rinnassa, ja joku kysyy ihmetellen, mitä sinä oikein puhut? Mutta suu vain jauhaa. Oikeasti se en ollut minä.

Tuohon aikaan isä sairastui johonkin sydänvirukseen ja ennusteena oli mahdollinen kuolema. Isä teki tiliä parhaan ystävänsä kanssa siitä, kuinka meidän muiden asioita pitäisi hoitaa hänen jälkeensä. Näin äiti kertoi. Minä en tietenkään mennyt häntä sairaalaan katsomaan. Se näyttäytyi murrosikäisen mahtipäätökseltä, joka oli julma ja kylmä. Oikeasti en uskaltanut kohdata isääni pelossa, että menetän hänet. Sairaalaan menin vasta kun selvisi, että isä selviää.

Kaiken tämän sain isäni kanssa puhuttua ennen kuin menetin hänet lopullisesti. Sen vuoksi asiat voi jakaa myös muille, koska uskon meitä olevan monia, joilla on samoja kokemuksia ja muistoja omasta nuoruudestaan. Kun tämän päivän päättäjät, viranomaiset, opettajat, nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset muistavat omat tuskansa nuoruudesta, voi sen uuden nuoren kohtaaminen olla valoisampaa.

Murrosikä on uudistumisen aikaa ja usein pikemminkin mahdollisuuksien kuin ongelmien aikaa. Ehkä kyse on maailman muuttamisesta meille kaikille paremmaksi, nuoruus on maailman uudistamisen aikaa.

HARRI MOISIO

 

Kommentit

Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.

Ladataan...