Pohjalainen tiistai 05.02.2008

"KIITOS NYT kaikesta siitä mistä en ymmärrä sua enää edes kiittää." Isäni sanat pysäyttivät vierailun yhteydessä Vaasan sairaalan ykkösellä. Meidän perheemme eteen on nyt tullut se, joka koskettaa jo monia ja tulevaisuudessa koskettaa yhä useampia. Läheiseltä katoaa muisti ja elämänhallinta.

AIKANSA VAIKUTTAJA ja aatteen mies, tinkimätön taistelija ja työkavereitten etujen puolustaja menettää otettaan realiteetteihin. Nyt isä on matkalla kotiin. Melkeinpä jokainen keskustelu sivuaa Alavutta. Pitäisi nyt lopultakin palata takaisin kotiin isän ja äidin luo Alavudelle, siellä olisi hyvä olla ja sielu saisi rauhan.
Yhdellä käynnillä oli reissu tehty Moskovaan ja nyt oli hyvä olla, kun oli päästy takaisin Suomen puolelle, kukkaro vaan oli kadonnut (se oli tallessa osastolla lukkojen takana).
Ja sitten toisella käynnillä oli delegaatio pyytänyt isää puuttumaan asioihin ja puhumaan muiden puolesta, jotta asiat saataisiin kuntoon. Kun on tällainen luottomies. Sinne etelään nyt ei kuulemma enää kuitenkaan halua reissata asioita hoitamaan, saa muut hoitaa.

SIINÄ SITÄ epätodellista todellisuutta malliksi. Tässä maailmassa eletään nyt menneisyyden, harhan ja epätoden maailmassa.
Muistamattomuus tuo tullessaan tietenkin myös paljon huumoria. Huumori on selkein keino selviytyä. Yhä uudelleen ja uudelleen isä ihmettelee, kun hänelle ei ole kerrottu, että minä olen hänen poikansa.
Äidistäkin hän saattaa kummastella, kun kukaan ei ole muistanut sanoa, että tämä on hänen vaimonsa ja että heillä on kaksi poikaa. Tätä se dementia tarkoittaa arkena.

OMAISHOITAJA - virallisesti tai epävirallisesti - joutuu elämään ja hoitamaan läheistään tässä harhaisessa maailmassa. Puhumaan samat asiat päivittäin yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri kerrottu asia saattaa tulla esiin kysymyksenä tai ihmetyksenä samalla hetkellä. Ja taas pitäisi kertoa.
Jostain syystä isä on oppinut tunnistamaan minut johtajana. Viimeksikin jo kaukaa hihkaisi: "no niin, johtaja tulee" tai "no johtaja, joko lähdetään", kun oltiin marssimassa osaston käytävää päästä päähän. En ole ihan varma, että piruileeko vai sanooko muuten vaan.
Kotioloissa hoitaminen käy varsinkin taantumisvaiheessa työlääksi. Omaishoitaja ei jaksa, uupuu itse. Samalla oma väsyminen helposti kiihdyttää myös toisen taantumista, ja kierre sysää myös terveen omaisen syöksykierteeseen.
Kyllä minä jaksan, kyllä minä selviän, voi olla myös itsepäisten pohjalaisnaisten peruspiirre. On vaikea tunnustaa, että ulkopuolinen apu saattaa olla oikea ratkaisu kaikille osapuolille.

NÄIN SE äitikin sinnitteli, eikä tahtonut uskoa meitä lapsia. Onneksi myös kotisairaanhoidon hoitajat ja muut auttajat puhuivat samaa. Nyt on aika hakea ulkopuolista apua. Isä tarvitsee asiantuntija-apua, ja äiti tarvitsee aikaa levätä ja hoitaa itseään.
Myös meidän muiden läheisten rooli selkiintyy. Sairaalassa olen käynyt isää moikkaamassa lähes päivittäin, kun kotona tuli käytyä ehkä kerran pari kuukaudessa, vaikka asuvat aivan lähellä.
Peiliin saa katsoa, myös tässä asiassa.

MITÄ ME tekisimme, jos ei olisi tuollaisia yksiköitä kuten tuo ykkönen? Hienoja naisia, jotka jaksavat ottaa meidän läheisemme lämmöllä ja asiantuntemuksella vastaan, sietää näiden höpinöitään tai meidän omaistensa kyselyjä ja visiittejä.
Isän kanssa ollaan osastohoidon alkutaipaleella ja pelätty ensimmäinen viikko on takanapäin. Nyt näyttää ihan hyvältä ja huumorikin pilkahtaa silmäkulmasta. Hotellissa on kuulemma hyvä tarjoilu, ei tarvitse edes perunoita itse kuoria.

HARRI MOISIO