Pentuna olin makkaratehtaalla töissä ja sain kepittäjän ammattinimikkeen. Seitsentoistakesäisen nuorukaisen henkkareissa se oli melkein mainelauseke, toki totuuden vastainen, mutta kai silläkin on tullut elvisteltyä.

Parin vuoden työrupeama opetti tuntemaan oikeat lihamestarit ja lihanleikkaajat, jotka alta aikayksikön palastelivat ruhon kuin ruhon. Jatkokäsittelyyn siirtyi pala toisensa jälkeen. Osasta tehtiin makkaraa, suurin osa päätyi paisteina tai kyljyksinä kauppojen hyllyille ja naposteltiin myöhemmin parempiin suihin.

Ihmisten hoitamisen kulttuuri näyttää toimivan samalla logiikalla kuin lihamestarin hommat – ruho palastellaan eri tahoille.

Sosiaalihuollon syviin periaatteisiin kuuluu ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen, jonka pitäisi näkyä kaikessa ihmistyöhön liittyvässä. Asiakkuus syntyy jonkin erityisen vaivan, puutteen tai ongelman kautta. Monesti vähän kaikella on yhteytensä toisiinsa.

Jos kotona parisuhde rakoilee, näkyy se helposti myös töissä ja erityisesti suhteessa muihin läheisiin, lapsiin ja ystäviin. Jos töissä on ongelmia, näkyy se myös perheen sisällä ja sosiaalisten verkostojen kapenemisena. Työyhteisöä ei olekaan.

Lapset helposti oireilevat erilaisten perheen sisäisten tai ulkoisten ongelmien seurauksena. Harvemmin mikään ongelma on ihan oma, lapsen sisäsiittoisesti synnyttämä.

Yhtälailla kurjat kirjoitukset ihmisten kokemista vääryyksistä hoitoketjuissa paljastavat jotain kummallista, melkein epäinhimillistä. Apua vaivaansa hakevaa saatetaan istuttaa vastaanottoajan yli ja siirtää toisaalle hakemaan apua. Siirtäminen luukulta toiselle tapahtuu palastelemalla ihminen avuntarpeen mukaisesti kuuluu meille tai ei kuulu meille -ryhmiin.

Mistä ihmeestä se apua tarvitseva voi tietää kuuluuko hänen vaivansa tälle vai tuolle taholle! Varsinakaan kun ei ole tätä tai tuota tahoa erikseen, on vain yksi osoite, jonka pitäisi toimia. Vaan kun ei toimi.

Paljon on tullut puhuttua rakenteellisista uudistuksista, pirstaleisten toimintojen järkevästä yhdistämisestä ja erityisesti ihmisten kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta. Ihmistyössä se tarkoittaa monenlaisten osaajien yhteistyön tiivistämistä.

Sosiaalihuollon toinen merkittävä periaate on avun tarpeessa olevan ihmisten leimaamaton kohtaaminen. Apua pitää saada vaikka ongelmiin oman lapsen kanssa joutumatta lastensuojelun asiakkaaksi.

Vastasyntyvän lapsen perheen olisi hyvä saada oma rinnallakulkija jo odotusaikana. Tulevat isovanhemmat voivat sellaisia olla, kaikille se vaan ei sovi tai heitä ei ole. Neuvolat tarvitsevat perhetyöntekijöitä ja perheen tilanteesta riippuen he voisivat olla normaaliin arkeen panostavia tukijoita.

Parhaimmillaan perheiden omahoitajat kulkevat rinnalla lapsen kouluikään saakka, osan kanssa tiiviimmin, osan kanssa löyhemmin, tarpeen mukaan. Kouluiässä olisi nuorisotyön vuoro, jolloin nuoren rinnallakulkija olisi mieluusti koulussa toimiva nuorisotyöntekijä. Kaverisuhteiden merkitys kasvaa vähitellen, jolloin tapahtuu irtaantuminen vanhemmista ja muista aikuissuhteista.

Ketään ei pidä auttaa tai holhota vain järjestelmän vuoksi, osa pärjää hyvin omillaan. Lastensuojelun vaikeisiin pulmiin joutuu silti merkittävä osa perheistä, lapsista ja nuorista. Ajattelua muuttamalla voidaan saavuttaa aitoja ennaltaehkäisevän työn malleja, ja säästää!

HARRI MOISIO

Kirjoittaja on vaasalainen nuorisokodin johtaja