Vapun historia ulottuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin tehtaisiin kootut työläiset ryhtyivät kamppailemaan oikeuksiensa puolesta. Mielenosoituksissa vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää ja parempia työehtoja. Mielenosoituksissa kuoli useita henkilöitä ja jälkilöylyissä osa työläisistä hirtettiin kuin rikolliset.

Kansainvälisen työväenliikkeen solidaarisuuden seurauksena päätettiin näiden uhrien muistamiseksi järjestää maailmanlaajuisesti yhtenäinen mielenosoitus. Tuo päivä oli 1.5.1890, siitä lähtien Vappu on ollut kansainvälisen työväenliikkeen  mielenosoituspäivä.  Suomessa Vapusta tuli kansallinen vapaapäivä vuonna 1944 sotien jälkeen.

Työväenluokan kurjat elinolot - pitkät työajat, huonot palkat, kehno sosiaaliturva kokosi työtätekevät ihmiset yhteen. Asioille haluttiin saada selkeä korjaus - se sitoi ihmiset yhteen ja puolustamaan toisiaan. Ammattiyhdistysliikkeen ja poliittisen työväenliikkeen yhteisten ponnistelujen seurauksena monet epäkohdat on korjattu ja rakennettu suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ajatuksella, että kaikista pidetään huolta. 

Forssan ohjelmasta tulee kuluneeksi 110 vuotta, ohjelmassa esitettiin monia konkreettisia tavoitteita, suuri osa niistä on vuosien kamppailun aikana saavutettu. Yhtenä tavoitteen oli kahdeksantunnin työpäivä. Pitkään pystyttiin olemaan tyytyväisiä tuon tavoitteen saavuttamisesta, varsinkin kun viikkotyöajallekin saatiin rajat.

Ensimmäiset merkit työajan pidentämisestä tulivat silloin, kun osa vanhenevasta työväestä laitettiin ulos tuotannosta ja toiselle osalle lisättiin töitä. Ylityöt lisääntyivät ja niistä on vaikea kieltäytyä, koska uusia tulijoita oli jonossa.  Vaivihkaa työssä olevat ihmiset opetettiin ajatukseen, jossa he olivat korvaamattomia. Moni antoi teollisuudelle kaikkensa, jousti ja teki kaiken sen mitä pitikin.

Tuotannon rakennemuutos ja ikääntyneet ammattityöntekijät eivät enää sopineetkaan yhteen. Ikää kun kertyi niin yli viiskymppiset, mutta alle kuuskymppiset huomasivat pian antaneensa kaiken ja kiitos oli pääsy eläkeputkeen. Ammattimiehelle tai -naiselle se on kuin märkä rätti kasvoille. Liian moni tuttavani on tämän joutunut kokemaan.

Työajan lyhentäminen on jo vuosia ollut työväenliikkeen yhteinen  tavoite. Joitakin kokeiluja kuuden tunnin työpäivästä on tehty. Tutkijoiden viesti on sekä puolesta että vastaan. Oleellista on kuitenkin se, että työajan lyhentämisellä voitaisiin olemassa olevaa työtä jakaa tasaisemmin ja useammalle. Erityisesti pienten lasten vanhemmille pitäisi suoda lyhyempi työaika - lasten kasvatus on niin arvokasta, että tuo lyhentäminen pitäisi toteuttaa ansiotasoa alentamatta.

Monissa ammateissa, varsinkin itsenäisissä tai johtavissa tehtävissä, työaika on usein mitä sattuu. Saattaa olla, että heillä on vajaan kahdeksantunnin työpäivä ja viikkotyöaikakin on paperilla ihan ok, mutta käytännössä töitä tehdään tolkuton määrä iltaisin ja viikonloppuisin. Niistä tunneista ei tavalliselle vastuulliselle työntekijälle makseta mitään. Kukaan ei esimerkiksi kysy miten viikonvaihteessa sairastuneen työntekijän tilalle on saatu sijainen niin, että arkena työt jatkuvat oikealla työntekijämäärällä?

Kun vastuulla on oman työyhteisön henkilöstö sekä varsinainen tehtävä, ei vastuu lopu vapaalla. On tehtäviä joissa työt kulkevat mukana ja vastuu on kokonaisvaltainen, mutta palkkaus osa-aikainen. Ymmärrän, jos riittävän korkealla palkalla ostetaan työntekijän vastuu ja aika.

Silti on vaikea käsittää, että monissa hoivatyön tehtävissä vastuullinen naisväki vain jaksaa ja jaksaa! Näin kunnes mehut on imetty loppuun ja mieluinen vaihtoehto on siirtyminen vaikka puutarhatöihin tai tekemään kukka-asetelmia. Ja sitten kysytään minne meidän osaavat ammattilaiset katoavat?

Väen viesti vappuna 2013