Pohjalainen 21.06.2007

POHJALAISESSA TOUKOKUUN viimeisenä päivän kysymys pysäytti. Tai pikemminkin siihen annetut vastaukset. "Onko oikein että hoitajapulaa yritetään helpottaa maksamalla uusille tulokkaille enemmän kuin jo pitempään alalla olleille?"
Vastanneista 80% oli sitä mieltä, että tämä on oikein! Vastaavaa käytäntöä ollaan Tampereella jo toteuttamassa, jos televisioon on uskominen.

ENSIMMÄINEN AJATUS oli tyrmistys. Ihmiskunta alkaa muistuttaa eläinkuntaa. Nuoret ja vahvat tulevat ja sysäävät vanhat ja kokeneet tylysti syrjään. Nuoruus saa korostetun roolin, ja samalla kokemus, sitoutuminen, pysyvyys ja ammatillinen monipuolisuus ovatkin yllättäen toisarvoista, se kun on vanhassa ruumiissa.
Usein puhutaan miesten ja naisten palkkaeroista - naisten euro on se 80 senttiä. Noissa puheissa unohtuu, että meitä miehiä on naisten hommissa melkoinen määrä ja meidän palkkaeromme oikeitten miesten palkkoihin ovat samat. Ei niinkään pitäisi puhua palkkaeroista sukupuolten vaan pikemminkin ammattikuntien välillä.

KYSYMYS ON siitä mitä yhteiskunta arvostaa. Toisaalta kyse on töistä, jotka tuottavat lisäarvoa. Teollisuustyö on pääosin suoraan lisäarvoa tuottavaa, ja silloin työntekijöiden on helpompi osuutensa tuosta lisäarvosta ulosmitata.
Solidaarinen palkkapolitiikka pitää huolen siitä, että tuotettua lisäarvoa jaetaan tasaisesti myös muille ryhmille, kuten palvelu- ja hoitoaloille. Näin silloin kun solidaarista palkkapolitiikkaa harjoitetaan.
Itsekkyys ja etulyöntiasema pitävät työntekijäryhmiä eriarvoisina ja eripuraisina. Sieltä otetaan mistä palkkaetuja on saatavissa, ja matalapalkkaryhmät laahaavat perässä.
Perässä laahaaville asiaa perustellaan sillä, että heidän korotuksensa perustuvat teollisuuden ykkösalojen palkkojen korotukseen. Tähän on pääosin alistuttu. Ja työväki pysyy aisoissa.

MITEN ERIARVOISTAVAT palkkaratkaisut tuovat jännitteitä työyhteisöjen sisälle, jää nähtäväksi. Arvattavissa on ankaraa ketutusta! Työyhteisöjen pahoinvointi lisääntyy ja työteho laskee. Näin ihminen toimii ja keksii kaikkea jäynää, kun ei enää muutakaan voi.
Samalla kun nuorten ja vastavalmistuneitten palkkaetuja ollaan valmiit nostamaan, tunnustetaan hoitoalojen huonot palkat ja heikko kilpailukyky työntekijämarkkinoilla. Eihän nuoruus sinällään mikään vika ole, ja heille kuuluu osansa.
Ratkaisun vaan pitää olla sellainen, jossa yhtälailla osaamista, kokemusta ja hankittua ammattitaitoa kunnioitetaan, ei vaan puheissa vaan niinkin maallisessa asiassa kuin rahassa.

KYSYMYS KOSKETTAA myös henkilökohtaisesti. Yli kaksikymmentä vuotta lastensuojelun ammattilaisena ja lähes sama aika lastensuojelulaitoksen johtajana ei ole kyllä tuottanut taloudellista mammonaa - henkistä kylläkin. Sekin on koettu, miltä tuntuu myydä itsensä halvalla.
Lastenkodin johtajan peruspalkka alkaa juuri ja juuri kakkosella, kuinkahan moni oikea mies ottaisi tuolla tuon vastuun hoitaakseen. Ohjaajien peruspalkka alkaa reilusti ykkösellä. Haittalisien kuten ilta-, yö- ja viikonloppuvuorojen ansiosta korvaus pysyy kohtuullisena.
Siihen kuitenkin liittyy jo melkoista uhrautumista perheiden ja omien lasten kustannuksella. Kaikki hoitajat kun eivät ole lapsettomia.

SITTEN KUN oivalletaan sosiaali- ja terveyshuollon merkitys ihmisten hyvinvoinnille osana kehittyvän yhteiskunnan perustaa, saadaan ehkä palkkauskin kuntoon. Mistähän löytyy se oivallus tai oivaltajat?

Harri Moisio