torstai 22.07.2010

Tulipa fillaroituaTuovilan piitsille tutkailemaan rantaelämää. Joku nuorisoleiri oli muuttanut lätäkön toiselle puolelle grillaamaan ja pitämään omaa kivaa. Keskenkasvuiset viikarit yrittivät saada montulle uitettua laituria kumoon.

Osa isommista pojista sukelteli pohjasta kiviä ja heitteli niitä toisiaan kohti. Tavallisten lasten ja aikuisten uiminen vaati hermoja - olisi tehnyt mieli puuttua kaoottiseen touhuun, mutta siitä sitä vasta kaaos olisi syntynyt.

Rantaa komisti lisäksi nippu erilaisia nuorison menopelejä - mopoautosta oikeisiin autoihin. Jyske ja jytinä tulivat joko moottoreista tai kaitsareista niin että munat rytkyi. Tulipa mieleen, että ajokortti-ikää voisi nostaa 20-vuoteen, josko sitten suurimmat egoilut menopelien kanssa olisi ohitettu.

Havaintoja ääneen mutistessani vaimo siihen tokaisemaan, että samanlaisiahan tekin olitte silloin nuorena. Niinpä, Hapskin jengi oli aikoinaan aikamoinen mörökööri ja kylän kauhistus. Sekin osa omasta elämästä on hyvä muistaa.

Nuoruus ja hulluus kulkevat käsi kädessä. Yleensä 17-vuotiaana ihminen on viisaimmillaan, voimakkain ja pystyvin. Voisi ajatella, että ympäröivä maailma on rakentunut juuri tuolloin vain Minua varten! Aikuisten opastukset, varoitukset, neuvot - koko elämänkokemus kaikuu kuuroille korville. Äääh, kyllä mä tiedän ja osaan, ovat niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.

Jokainen aikuinen on ollut joskus tuossa maagisessa kaikkivoivassa iässä. Omien elämänkokemusten kirvoittamana niitä viisauksiaan itse kukin omalle jälkikasvulleen varmasti tarjoilee.

Vastaanotto on valitettavan usein heikko ja niinpä jälkikasvu tekee aina samat mokat uudelleen ja uudelleen. Voipi olla, että se kuuluukin jotenkin ihmisen kasvuun - sanalliset todistelut hyvän elämän mallista eivät kanna, vaan kaikki pitää saada ihan itse kokea?

Murrosikään kuuluu myös irtiotto vanhemmista ja omien siipien kokeilu. Esitetään isompaa ja kyvykkäämpää kuin ollaan ja puhutaan suulla suuremmalla ja asetellaan sanoilla maailmaa paikoilleen juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Suu sanoo loukkaavia ja isompia asioita kuin sydän sallii, mutta suu vaan ei mene kiinni.

Murrosikäistä ja itseriittoista nuorta voi ymmärtää kun muistaa oman täydellisyytensä ja kykynsä hallita ympäröivää maailmaa ja siinä hyöriviä aikuisia. On hyvä muistella sitä nerokkuutta, jolla laittoi omat vanhempansa solmuun ja niitä saavutuksia, joita silmitön oman edun tavoittelu sai aikaan. Jokaisella on jokin vipu tai naru muistissa, jota nykäisemällä sai tahtonsa läpi - jos sai.

Vanhemmilla saattaa olla vaikeuksia rajojen asettamisessa. Pelätään, että suhde lapseen rikkoutuu, jos sanoo ei.

Rajat ja rakkaus ovat kuitenkin ne avainsanat, jotka sisältyvät parhaimmillaan isän ja äidin ein taakse. Mikään ei särjy - protesteista ja vastalauseista huolimatta nuoren korvat viestin kuulevat ja todennäköisesti toistavat saman viestin sitten omalle jälkikasvulleen, kun se aika koittaa. Näin elämän kiertokulku kolhuineen toteutuu.

Koskahan tulee se sukupolvi jonka ei tarvitse samoja polkuja käydä?