lauantai 06.12.2008 (alkuperäinen muotoilu)

"VITTU, MITÄ SÄ SIINA TÖLLÄÄT" - näillä sanoilla saattaa alakoululainen, siis alle 12-vuotias oppilas, aloittaa koulupäivänsä tervehtiessään aikuisia vaasalaisessa koulussa vuonna 2008. Opettajan kohtaaminen tai opettajan puuttuminen tilanteisiin voi loihtia lapsen lausumaan, ei runoja vaan: "Mä kyllä vielä tapan ton opettajan".

Esimerkkilauseet ovat aivan tavallisen peruskoulun alaluokkalaisen suusta. Kyse ei ole erityisoppilaista tai erityiskoulusta, ei tarkkisoppilaista, ei välttämättä edes mamuista tai mustalaisista, vaan ihan tavallisesta joka kodin kullannupusta. Tähän eivät nyt sovi kenenkään ennakkoluulot, tällainen lapsi voi löytyä melkeinpä kenen tahansa kotoa!

TÄYDET PÄIVÄKODIT ja ihmisten kiireinen arki paljastavat näitä orastavia piirteitä jo pienten lasten käyttäytymisessä. Rajattomuus, levottomuus ovat usein päivähoidon arkea.
Aikuisten aika ja rahkeet eivät millään tahdo riittää yksilöllisen hoidontarpeen tyydyttämiseen. Uhma ja aikuisen mitätöinti alkaa oman vanhemman mitätöinnistä ja jatkuu muihin hoitaviin aikuisiin.

PITÄÄ KYSYÄ, milloin vanhempien ihmisten kunnioitus on lopullisesti kadonnut tästä kulttuurista? Romaanikulttuurissa se on, ainakin omia koskien, edelleen tallella. Suurimmalla osalla maahanmuuttajista vanhemman kunnioitus on edelleen arvossaan. Uskonnollissa piireissä vanhempien sukupolvien kunnioitus on arvossaan. Meillä sivistyneiden ja tavallisten ihmisten piirissä vanhempia arvostetaan ja kunnioitetaan. Tavallisten kotien opastuksessa ja kasvatuksessa korostetaan isien ja äitien kunnioittamista. Missä luuraa väki joka ei välitä? Vai onko sellaista väkeä edes olemassakaan?

Onko se se pirunsilmä siellä olohuoneen tai nykyään ehkä jo lapsen oman huoneen nurkassa? Onko se se nettimaailma, joka voi kulkea puhelinkoneiden myötä kaikkialla missä liikut? Onko se se rietas nuoriso, joka opastaa uutta sukupolvea entistä rujommalle tielle? Onko se se vanhemmuus, joka on hukassa - isät ja äidit eivät ehdi eivätkä jaksa? Onko se se yhteiskunnan arvomaailma, joka korostaa maallista mammonaa, rikkautta ja kauneutta? Onko se sitä, että maailman pitää pyöriä minun ympärilläni ja minä määrään? Asian äärellä tuntee olevansa aidosti kysymysmerkkinä.

KUVITELTU TILANNE, jossa pieni lapsi vaatii vanhempaansa sammuttamaan auringon, joka häikäisee. Selittelyt eivät siinä auta ja kun et sammuttamaan pysty, lapsi nostaa armottoman metelin. Ympäristön aikuiset häiriintyvät ja tunnet katseiden syöpyvän kroppaasi. Olet paineessa ja avuton, ympäristöstä tulevat katseet vaativat toimintaa. Sillä hetkellä saatat myydä sielusi ja antaa kaikkesi, että lapsi vaikenee. Parasta olisi antaa möykätä. Sinä olet oikeassa, aurinkoa ei voi sammuttaa, pidä pääsi. Myöhemmin lapsikin sen käsittää.

Vanhemmuuden merkitystä ei osata arvostaa tässä yhteiskunnassa. Liian monelta vanhemmalta viedään mahdollisuus selvitä tehtävästään, jos ei luoda järjestelmiä jotka mahdollistavat tai jopa vaativat vanhempia antamaan aikaansa lapsilleen. Yhteiskunta on eriarvoinen, se pakottaa yksinhuoltajat, pienituloiset uuvuttaviin töihin, yövuoroihin, iltavuoroihin, viikonlopputöihin, reissuhommiin. Ja niihin joilla luodaan uraa.

VANHEMMUUDEN ARVOSTUS lähtee omien vanhempien arvostuksesta ja kunnioituksesta. Kun tämä yhteys katkeaa, katkeaa myös meidän muiden - hoitavien, kasvattavien, opettavien - vanhempien kunnioitus. Eihän sellaista tarvitse kunnioittaa, jota ei ole - siis lapsen mielestä, ei ole.

Jos saisin päättää, niin aloittaisin yhteiskunnan kumouksen vaikka muuttamalla pienten lasten vanhempien työaikoja niin, että heillä on aidosti jaksavaa aikaa lapsilleen. Se tietenkin tarkoittaa rahanyörin avaamista lapsiperheille, yksinhuoltajille ja pienituloisille. Se olisi investointi, joka tervehdyttäisi ja antaisi uutta toivoa. Toinen toisemme kunnioitus voisi palautua. Meistä tulisi aidosti meitä!

Ja aurinko saa paistaa.