Aikoinaan Unkarin lomalle tarttui mukaan Dostojevskin Idiootti. Lapset olivat pieniä ja kieltämättä iltalukemisto oli melkoisen raskas. Unen päästä sai hyvin kiinni ja kirjakin tuli luettua.

Myöhemmin Sothsin matkalle otin mukaan läksiäislahjani, Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman. Kirja oli mukana rannoilla, huoneessa, matkalla, mutta en kyennyt lukemaan sanaakaan. Kirjan välissä kulkeutui kotiin vain Mustanmeren rantahiekkaa. Sitä taitaa siellä olla vieläkin, koska kirja on hyllyssä lukemattomien lukemattomien kirjojen joukossa.

Vuosia kestäneen poliittisen trauman ja pettymysten tunnepyörteet olivat pahimmillaan. Joskus ajattelen, että nuoruudessani olin liian rehellinen, kiltti ja luottavainen. Oli vaikea hyväksyä poliittisesti läheisten tovereiden luottamuksen häviäminen.

Asiat olivat usein toisin kuin oli sovittu, ja koin olevani romaanihenkilö roolissani. Vein asiat läpi toisten käsikirjoituksen mukaan. Hyväksyin roolini, koska muut vaihtoehdot olisivat olleet vielä pahempia.

Kun aikani nuorisoliiton johdossa päättyi, ostivat sitten kirjan Romaanihenkilön kuolema. Heillä saattoi olla hauskaa, kun löysivät niin osuvan uutuuskirjan. Juuri tuon mielikuvan vuoksi kirja on yhä lukematta.

Tälle lomareissulle lentokentän kirjavalikoimasta käteen jäi Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Takakannen teksti, jossa luvataan kaksisuuntaisen mielialahäiriön kaunistelematon tarina, takasi valinnan.

Työssäni olen monesti törmännyt nuoriin joiden ongelmien ymmärtäminen on vaikeaa ja auttaminen vielä vaikeampaa. Osalla heistä on saattanut olla juuri samainen kaksisuuntainen mielihäiriö, joillakin näkyvät masennuksen eri piirteet, toisilla on ylivilkkautta. Erilaisia diagnooseja vilisee.

Lastensuojelun tai kasvatuksen avulla pitäisi löytää oikeat auttamisen keinot. Siksi näiden oireiden rasittaman, menestyneen ihmisen tarina kiinnosti.

Kaikesta on mahdollista selvitä ja kaikilla on mahdollisuus selvitä. Kuinka askeleensa asettelee, on kuitenkin aina ihmisen oma valinta. Olen nähnyt monen tosi lahjakkaan nuoren vajoavan itsetuhon tielle. Auttamisyrityksistä huolimatta he ovat valinneet oman tiensä.

Vanhemmat, lääkärit, psykiatrit, sosiaalityöntekijät, kasvattajat, ohjaajat tai muut näkijät eivät lopultakaan voi muuta kuin antaa mahdollisuuksia nuoren tarttua.

Samalla pitää joka hetki varautua pettymyksiin ja aina aloittaa uudelleen ja uudelleen alusta.

Vaikka itsetuhoinen nuori hylkää ja mitätöi jatkuvasti auttajansa, vahvistaa Heberleinin tarina sen, että turvallinen ja ymmärtäväinen auttaja tarvitaan aina, paikka jonne voi hakeutua hädän hetkellä, paikka jonne ihminen voi mennä ilman rooliaan, maskiaan tai titteleitään.

Ammatillisesti toivottomina hetkinä tuo lohduttaa. Auttajia tarvitaan. Tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiina kuuntelemaan ja opastamaan, joilla on ajatuksia ja jotka jättävät ajatuksensa ja neuvonsa toisten käyttöön. Ja ne toiset saavat niitä käyttää tai olla käyttämättä. Valinnan vapautta sekin.